Lappeenrannan nerokkain rikostutkija, monista henkilökohtaisista ongelmista ja demoneista kärsivä Kari Sorjonen (Ville Virtanen) lepää mielisairaalassa, mutta tulee jälleen vetäistyksi julmien rikosten maailmaan, kun helsinkiläisen rakennuksen betoniseinästä löytyy verellä maalattu muraali ja uhkaavia viestejä. Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa alkaa levitä todellinen murhapooli ihmisten veikkaillessa, ketä ilman maailma olisi parempi paikka? Jäljet johtavat pian sarjamurhaaja Lasse Maasalon (Sampo Sarkola) jäljille, mutta miten vankilassa lusiva psykopaatti voi mitenkään liittyä nopeasti eskaloituviin veritekoihin? Sorjosen tukena tutkimuksissa kulkee oikeustieteellisessä graduaan tekevä tytär Janina (Olivia Ainali) sekä vanha tuttu, kovaotteinen naisetsivä Lena Jaakkola (Anu Sinisalo).

Sorjonen: Muraalimurhat -elokuva tuo valkokankaille kolmesta kaudesta (2016-2020) tutun tv-poliisin, Kari Sorjosen, jonka roolissa jatkaa tuttu mies, koko keholla -metodilla aina vetävä Ville Virtanen. Nordic Noiria edustava suosikkisarja on levinnyt Netflixin kautta ympäri maailmaa ja sama suoratoistopalvelu mahdollisti myös 2,4 miljoonan euron budjetin kokopitkän tekemiseen. Tapauksen takapiruina jatkavat sarjastakin tuttu käsikirjoittaja Miikko Oikkonen, nyt Antti Pesosen kanssa, sekä ohjaaja Juuso Syrjä.

Sorjonen on hahmona monien esikuviensa kaltainen, päättelykyvyltään mestarillinen, mutta myös monien ongelmien kanssa painiskeleva kärsijä, jonka henkinen tasapaino ei ole niitä vakaimpia. Hiukan kuin Sherlock Holmesin ja moniongelmaisen Adrian Monkin sekoitus. Telkkasarjaa seuraamattomalle Muraalimurhat voi pukata monesti sormen suuhun, sillä henkilöitä ja näiden perimmäisiä motiiveja ei sen suuremmin enää esitellä, vaan katsoja tuodaan valmiiksi katettuun pöytään, jossa oletetaan istuvan vain ja ainoastaan tuttuja. Rapakon takaisista murhajutuista on otettu mallia rikospaikkojen rekonstruoinneissa ja suurimmat velat kaatuvat genreklassikko Uhrilampaiden (1991) niskaan. Tässäkin kun noviisi käy keskusteluja kiehtovan, mutta äärivaarallisen psykopaatin kanssa.

Pahin vika elokuvassa on se, että kaikki on niin haudanvakavaa. Eihän sarjamurhaajat ikinä hauskoja ole, mutta se, että jokainen peluri patsastelee kuin varttia vajaa vainaa, tekee kokonaisuudesta liian teatraalisen, seikka, jota ei auta myöskään monesti ulkoluvulta tuntuva artikulointi. Vaikka tekniikka onkin hallussa ja muutenkin kuvat kulkevat, lajityypin kliseistä tukkoon pakattu juonikudelma sekä ammottavat aukot logiikassa syövät pahasti kokonaisuuden uskottavuutta.

Ville Virtanen tekee kuitenkin tuttuun tapaansa työtä koko kehollaan ja rakentaa Sorjosestaan kaikkine pakkoliikkeineekin ihan uskottavan hahmon. Sampo Sarkolan Maasalo on kuin Hannibal Lecterin mie ja sie-murteella haasteleva suomiserkku, mutta uhmaa ja uhkaa taitava metodisti saa silti kuviin riittävästi. Aina vakuuttava Anu Sinisalon Lena jää harmittavasti vajaakäytölle kun taas heikoin lenkki on pahasti ylinäyttelevä Olivia Ainali Sorjosen Janina-tyttären roolissa.

Suoraan sarjan faneille tehty kokopitkä jää loppusaldoltaan sen verran plussalle, ettei aika kovin pitkäksi teatterissa tule, mutta Sorjosen maailmaan aiemmin tutustumattomille se tuskin aukeaa samalla tavalla.