Yksinhuoltaja Maggien (Naomi Watts) 16-vuotias tytär Ray (Elle Fanning) on aina tiennyt elävänsä väärän identiteetin alla, mutta sukupuolen korjausprosessin aloittaminen tytöstä pojaksi vaatii pitään juridisen paperisodan. Vaikka muutos ei ole äidillekään helppo pala nieltäväksi, vaikeammaksi muodostuu saada lupapapereihin Rayn kauan sitten perheestään vieraantuneen isän, Graigin (Tate Donovan), nimi. Sakeaa soppaa sekoittaa entisestään omalla persoonallisella tavallaan myös Maggien oma äiti Dolly (Susan Sarandon), jo vuosikaudet parisuhteessa naisystävänsä Frannyn (Linda Emond) kanssa elänyt teräväkieli, joka joutuu itsekin tarkastelemaan saman katon alla asuvan perheensä tulevia muutoksia.

Gaby Dellalin jo pari vuotta sitten valmistunut, mutta vasta  nyt ensi-iltansa saava Three Generations on sympaattinen, fiksu ja puhelias draama kolmesta sukupolvesta, sukupuolesta ja ennen kaikkea naiseudesta, joka, kuten hyvin tiedetään, ei ole helppoa tai yksiselitteistä. Verrokkina voisi käyttää vaikkapa Lisa Cholodenkon hienoa elolkuvaa The Kids Are All Right (2010), jossa niin ikään puitiin uudenlaisten perheiden ongelmia hieman samaan tapaan viisaasti, kuluneita kliseitä vältellen.

Parhaiten elokuvasta Miehestä mittaa (On a Clear Day, 2005) tutun ohjaaja Dellalin yhdessä Nikole Beckwithin kanssa kirjoittama Three Generations on pieni helmi valtadraaman vuolaassa virrassa. Se on käänteiltään tutula tavalla yllättävä, urbaani kuvaelma oman identiteetin etsinnästä useammassakin tasossa. David Johnsonin hyvällä sykkeellä kuvaama elokuva välttää kaikenlaisen kikkailun, vaikka se tulviikin kuvallista, ja varsinkin arkkitehtuurista symboliikka, päähenkilöiden asuessa samassa, moneen kerrokseen sijoittuvassa asunnossa. Ja kun varsin puheliaassa elokuvassa osataan käyttää voimasanaa ”Fuck” vain pari kertaa, sen teho kerronassa kasvaa merkityksellisesti.

Henkilöhahmot ovat kaikki kokonaisia persoonia vahvuuksineen ja vikoineen ja mikä parasta, jokaiseen rooliin on löydetty erinomaisen taitava tulkki. Pääasiallisesti Three Generations nähdään Rayn kautta, jonka tulkkina Elle Fanning tekee uransa parasta työtä, ollen yhtä aikaa herkkä femiini, mutta myös maskuliinisesti päällekäyvän vahva. Naomi Watts vakuuttaa omankin elämänsä solmuja auki repivänä Maggiena, mutta kokonaisuuden todellinen voimavara on Susan Sarandonin lakonista sarkasmia viljelevä Dolly, jonka happamat heitot sisältävät useimmiten sen kaikkein terävimmän totuuden. Eikä yhtään erinomaisen pääkolmikon rinnalla kalpene myöskään Linda Elmondin hulppea roolityö Frannyna, Dollyna, Maggien toisena äitinä, joka suvun ulkopuolelta tulevana näkee ongelmat objektiivisemmin. Tate Donovan tekee niin ikään tasavarmaa työtä keskelle mullistusta joutuvana Graig-isänä, jolle on tarinassa tarjolle myös muutama todellinen yllätys.

Kun tarinasta löytyy vetovoimaa ja koukkuja, näyttelijät ovat läsnä sielut avoimina ja kerronta aidon realistista, mitäpä sitä oikein muuta voi hyvältä elokuvalta oikein vaatiakaan?