Vuonna 2012 ensi-iltansa saanut, Jukka Kärkäisen ja J-P Passin ohjaama ja käsikirjoittama monien kansainvälisten festivaalien suosikki, Jussi-palkittu hittidokumentti Kovasikajuttu esitteli maailmalle suomalaisen punkbändin Pertti Kurikan Nimipäivät, jonka kaikki jäsenet olivat kehitysvammaisia aikuisia miehiä. Supersympaattinen ja ennakkoluuloja kovalla kädellä, mutta suurella sydämellä karsinut elokuva seurasi jatkuvasti keskenään nahistelevan orkesterin matkaa maineeseen ja hillittömälle keikkamatkalle Saksaan. Elokuvan päättyessä P.K.N. oli vahvassa nosteessa koko kansan suosikiksi, mutta mitä sitten tapahtui, oli jotain, mitä ei kovinkaan kynäilijä olisi koskaan osannut kirjoittaa.

Kauan odotettu jatko-osa Tokasikajuttu palaa tutun nelikon musakuvioihin keskelle kriisejä ja raastavaa draamaa. 2014, pari vuotta Kovasikajutun tapahtumien jälkeen politiikasta kiinnostunut basisti Sami Helle ja kitaristi Pertti Kurikka ovat jatkuvasti tukkanuottasilla aina siihen pisteeseen, että bändin keulakuva Pertti suunnittelee jopa lopettavansa soittohommat kokonaan ja jäävänsä eläkkeelle. Solisti Kari Aalto kipuilee muusikon velvollisuuksien, takahuonetarjoilujen (ei olutta, vaan siideriä) ja alituiseen hupenevan vapaa-ajan kiirastulessa, mutta pahiten arki potkii rumpali Toni Välitaloa, jonka romanssia Jutan kanssa uhkaa kilpakosija, bändin kitarateknikko Nippe. Jokainen herroista saa kuitenkin syyn sopia riitansa, kun levy-yhtiön edustaja pyytää yhtyettä osallistumaan Uuden Musiikin Kilpailuun, jonka voittaja pääsisi Euroviisuihin. Loppuhan onkin sitten suomalaisen rockmusiikin historiaa, Pertti Kurikan Nimipäivien biisi Aina mun pitää kiilasi viisupuritaanien suureksi harmiksi komeasti kärkeen, herrat matkasivat takit auki Itävaltaan ja valloittivat miljoonien sydämet välittömällä olemuksellaan. Mutta sen, mikä menee ylös, on tultava myös alas, ja vaikka P.K.N.:n tie katkesikin jo ennen finaaleita, historiaa oli ehditty jo kirjoittaa monen sivun (ja ainakin yhden elokuvan) verran. Suomen parhaimman punkbändin kulmikas ympyrä sulkeutuu lopulta syvältä koskettavaan jäähyväiskonserttiin.

Kovikseen verrattuna Tokis on henkilökohtaisempi ja sen sointi huomattavasti mollivoittoisempi. Se näyttää tunteet paljaan peittelemättöminä, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja jokainen kommentti ja välihuomautus esitetään ilman suodattamia, paikoin noituen niin sapekkaasti, että huonot naiset ja merimiehetkin punastelevat. Mutta vaikka hihat palavat kaikilta sekunnin murto-osassa ja yhteen otetaan vähän joka välissä, vaikkapa nyt kansainvälisessä lehdistötilaisuudessa, elokuvasta välittyy ensi sijaisesti rakkaus. Rakkaus sen esiintyjiä ja heidän intohimoaan, musiikkia kohtaan, joka iskee katsomoon ytimissä tuntuvalla voimalla. J-P Passin kamera pääsee lähelle kohteitaan, viipyilee viisaasti kasvoissa ja antaa pienten mikroilmeiden kertoa tarinaa paremmin kuin tuhannella sanalla selitettynä. Varsinkin viisuseikkailu Wienissä on tasapainoinen yhdistelmä tv-kuvan välittämää glamouria ja keskellä hullun myllyä flipperikuulina paikasta ja tilaisuudesta toiseen palloteltujen pienten ihmisten aitoa hämmennystä.

Yhtä lailla kuin P.K.N.:n jäsenillä, erittäin tärkeä osuutensa uskomattomalle tapahtumaketjulle on myös yhtyeen manageri Kalle Pajamaalla ja herrojen musiikillisen uran mahdollistaneen Lyhty Ry:n kehitysjohtaja Teuvo "Teukka" Merkkiniemellä, joiden moninaiset tehtävät Nimppareiden taustalla ylittävät normisemman rockryhmän asioiden hoidon vähintään satakertaisesti.

Ilman filttereitä, suoraan sydämestä tykittävä Tokasikajuttu on elokuva, joka tekijöiden oli pakko tehdä, sillä todellisuus on, ainakin joskus, todellakin tarua ihmeellisempää. Tarjolla on tasapainoinen annos iloa ja surua, naurua ja kyyneleitä sekä rockin rajatonta riemua. Olkaa herrat ylpeitä itsestänne, niin mekin olemme teistä.