Elokuva
Britannian tiedustelupalvelun ykkösnyrkki, nolla-nolla-statuksensa vasta saanut agentti James Bond (Daniel Craig), haluaa selvittää perin pohjin, mikä johti hänen rakkaansa Vesperin petokseen ja kuolemaan. Tutkiessaan vangiksi jääneen herra Whiten (Jesper Christensen) yhteyksiä Bond pääsee maailmanlaajuisen ja monisäkeisen rikollisorganisaatio Quantumin jäljille. Johtolangat vievät tuplanollan väkivallan ja vaarojen täyttämälle matkalle ympäri maailmaa tämän jahdatessa outoja suurkauppoja haalivaa liikemies Dominic Greenea (Mathieu Amalric), joka suunnittelee suuria kieron kenraali Medranon (Joaquin Cosio) kanssa. Kun omatkin koirat purevat, Bondin ainoana luottohanskana tulittaa Camille (Olga Kurylenko), jota ajaa agentin tapaan menneisyydessä koettu julma kohtalo.

Ohjaaja Marc Forster on puristanut elokuvastaan kaiken löysän pois ja jäljelle on jäänyt huippuunsa trimmattu vauhtikone, mittari kaakossa alusta loppuun kaahaava, aikuinen ja vakava toimintaelokuva. Pienin elein ja yksityiskohdin Forster kaikuluotaa kostonhimon täyttämän agentin mielenliikkeitä ja hahmottelee sitä pohjapiirrosta, joka tekee Bondista Bondin. Huikealla, liki 180 miljoonan euron budjetilla työstetty Quantum of Solace ei tingi mistään, kuvauspaikat ovat aitoja ja vaikka digitaalinen tietotaito on valjastettu hyötykäyttöön, kokonaisuudessa on käsityön leima.

Forster pitää viisaasti jälkikäsittelyssä tuotetut tehosteet minimissään ja luottaa hektisissä toimintajaksoissa vaarallisten temppujen todelliseen ammattilaiseen, stuntguru Dan Bradleyn taitoon. Bradleyn koordinoimat yhteenotot muistuttavat kekseliäillä kuvakulmiltaan ja toteutustekniikoiltaan Bourne-elokuvien hurjimpia hetkiä, joissa takaa-ajot, tulitaistelut ja tappelut on toteutettu innovatiivisesti ja niin läheltä, että Bondin saamat ja antamat iskut tuntuvat myös katsomossa.

Näin lähellä Ian Flemingin luomaa, psykoottista ja mistään piittaamatonta Bondia ei olla ennen oltu. 007 on kuin kone, joka tulee saaliinsa perässä läpi tulen ja veden, sivullisistakaan piittaamatta. Tylyn toiminnan malliin myös huumori on kyynisen kylmää eikä Bond 2008 muutenkaan enää turhia vitsaile kolattuaan kasan pahiksia.
Neal Purvisin ja Robert Waden suoraviivaista käsikirjoitusta on Casino Royalen (2006) tapaan höystänyt Oscar-palkittu Paul Haggis, joka on loihtinut kiihkeään kostokimaraan teräviä yhtymäkohtia nykyajan poliittisiin ilmiöihin ja todellisiin tapahtumiin. Tarinassa on kaikuja Lupa Tappaa -seikkailusta (License to Kill, 1989), jossa Bondia niinikään ajoi henkilökohtainen motiivi ja jahtasivat kaikki, niin omat kuin vihollisetkin. Salaperäisessä Quantum-järjestössä on selviä yhtymäkohtia vanhoissa Bondeissa maailmanvaltaa havitelleesta SPECTRE-organisaatiosta ja finaalin infernossa on kaikuja aikaisempien agenttiseikkailuiden pyrokliimakseista.

Daniel Craig täyttää paikkansa täydellisesti ja tuo arrogantin agentin rooliin uhmaa sekä vaarallisuutta. Pahojen perässä verihurttana ravaava Bond on kuin luonnonvoima, joka ei pitkään ehdi haavojaan nuolla ennen seuraavaa hengenvaarallista koitosta. Fyysisesti timmissä kunnossa oleva Craig on lunastanut kaikki odotukset, joita James Bondin suuren smokin kantaminen on vaatinut. Aiemminkin murhamiesten matkassa elokuvissaan pyörinyt (Hitman, 2007, Max Payne, 2008) Olga Kurylenko on femme fatalena neito paikallaan, vaikkei väritön esitys vaatimattomassa roolissa jääkään historiaan. Dame Judi Dench tekee tapansa mukaan vahvaa työtä Bondin pomo M:nä ja Jeffrey Wright uusii roolinsa CIA-kamu Felix Leiterina. Mathieu Amalricin pääkonna ei välttämättä olemuksellaan vakuuta, mutta heti kun tämä avaa suunsa, psykoottinen mielenlaatu käy erittäin hyvin selväksi.

Bondien luottosäveltäjän John Barryn (11 leffaa) perilliseksi noussut David Arnold tekee viidennessä 007-työssään tuhtia toimintateemaa tuhdin toimintaleffan tarpeisiin. Intron vaahtosuista takaa-ajoa tahdittaa muhkea Time To Get Out ja seikkailun ensimmäistä todellista kliimaksia kuusiminuuttinen megaopus Pursuit At Port Au Prince. Teot ja niiden seuraukset kokoaa upea The Dead Don`t Care About Vengeance ja Bondin seuraavalle sotaretkelle ovet avaa hiljentävä I Never Left.  White Stripesin Jack Blackin säveltämä ja Alicia Keysin kanssa esittämä tunnari Another Way To Die ei aivan nouse legendaarisimpien 007-teemojen joukkoon, mutta rouheasti rohiseva kitara ja Monty Normanin alkuperäistä 007-vetoa varioiva sovitus pieksää esimerkiksi Madonnan kammottavan Die Another Dayn (Kuolema saa odottaa, 2002) minä päivänä tahansa.

Yhteenveto
Rosoisesta ja särmikkäästä Quantum of Solacesta on tullut komparatiivimuotoinen esitys, jossa jokainen yksityiskohta, tehoste ja isku tehdään tiukemmin ja kovemmin kuin edeltäjässään. Bondeihin yleensä liittynyt viihdearvo on saanut väistyä tylymmän toiminnan tieltä ja mielenkiintoista onkin, kuinka paksupäisimmät puritaanit ottavat elokuvan vastaan. Aikuista actionia parhaimmillaan.