Elokuva
Tuhoisasti päättyneen Turkin operaation jälkeen agentti 007, James Bond (Daniel Craig), palaa aktiivipalvelukseen ja keskelle täyttä kaaosta. Brittien tiedustelupalvelun MI6:n päämajaan tehdään terrori-isku ja tähtäimeen joutuvat ympäri maailman kriisipesäkkeitä sijoitetut vakoojat, joiden todelliset henkilöllisyydet ovat paljastumassa. Hyökkäyksen motiivina on kosto, joka kumpuaa agentuurin johtajan, M:n (Dame Judi Dench), menneisyydestä ja valinnoista, joita hän on joutunut uransa aikana tekemään.

Mistä on hyvät elokuvat tehty? Oivaltavasta ohjaajasta, vetävästä tarinasta, napakoista näyttelijöistä ja kunnon kuvaajasta, niistä on hyvät elokuvat tehty, sellaiset kuin uusin 007-tykitys Skyfall. Ohjaaja Sam Mendesin taito tarinankertojana näkyy erinomaisesti maestron luotsatessa Neal Purvisin, Robert Waden ja John Loganin monikerroksista ja käänteiltään mietittyä räjähdysherkkää tapahtumaketjua kaasu pohjassa eteenpäin. Pitkä matka on kuljettu erilaisia vempaimia käyttävän salaisen agentin komediallisista kohelluksista, joissa konnia ja donnia kaadettiin tasatahtiin. Nykyaikaan päivitettynä Skyfall on täysiverinen jännäri, erinomaisesti isolla rahalla tuotettu toimintaelokuva ja koskettavakin tragedia, joka ei kuitenkaan unohda niitä tutuimpia tavaramerkkejään, sarkastisesta huumorista puhumattakaan.

Skyfallin intensiivistä ja jymäkkää juonta seuratessa unohtaa moneen kertaan, että päähenkilönä huhkii brittien paras vientituote, kuolematon salainen agentti, vaan kiihkeää ja tunnoiltaan varsin tummaa tarinaa seuraa protagonistin kohtaloa koko ajan jännäten ja tämän selviytymisestä välittäen. Kun matkan varrella myös paljastellaan monia tärkeitä tapahtumia, henkilöitä ja tavaroita päähenkilöiden menneisyydestä, pitkän linjan Bond-fanille Skyfall avautuu kuin aarrearkku, jonka detaljien bongaamisesta tulee vielä kiehtova oivallusten bonus.

Jos koskaan James Bondit ovat saaneet Oscareita, tai edes ehdokkuuksia muusta kuin tehosteistaan tai musiikeistaan, Skyfallin tapauksessa ehdolle olisi nostettava ainakin kaksi: kuvaaja Roger Deakins, jonka kameratyöskentely hipoo täydellisyyttä ja jonka visioima infernaalinen finaali palaa lähtemättömästi verkkokalvoille, sekä näyttelijä Javier Bardem, joka vie Bond-pahikset aivan uuteen kokoluokkaan. Coenin veljestenkin useasti käyttämän mestariluokan kuvaajan Deakinsin lisäksi Mendes on tuonut joukkoon myös vakisäveltäjänsä Thomas Newmanin, jonka minimalistisena tutuksi tullut tyyli tekee scoresta aivan uudenlaisen kokemuksen. Newman varioi teemojaan lukuisilla eri instrumenteilla ja saa globaliin takaa-ajoon paljon paikallistakin atmosfääriä.

Daniel Craigillä on homma täydellisesti hanskassa: Casino Royalen röyhkeästä tuplanollasta Quantum of Solacen koston riivaaman maanikon kautta Bondista on kasvanut Ian Flemingin kirjojen kaltainen tehokas ja kyyninen tappokone, jonka isänmaallisuus ja uskollisuus ovat vertaansa vailla. Menetetyn maan (2007) Anton Chigurhin roolista Oscarin napannut Javier Bardem lanseeraa valkokankaalle aivan uudenlaisen antagonistin, yhtä aikaa pelottavan psykoottisen, mutta myös monisärmäisen ja traagisen melankolisen Raoul Silvan, joka hahmona nousee 007-saagan huikeimpiin tuttavuuksiin, vähintäänkin samalle viivalle Bardemin tapaan myös blondattuna vaikuttaneen Christopher Walkenin tuhdisti tulkitseman 007 ja kuoleman katseen (1985) Max Zorinin kanssa.

Dame Judi Dench tekee pitkän Bond -uransa kokonaisvaltaisimman roolityön tunteensa työn edeltä sivuun siirtävänä M:nä, jolle Ralph Fiennesin pienin elein tulkitsema brittihallituksen umpibyrokraattinen Mallory on väkevä vastavoima. Sivummalla Bérénice Marlohe on mystinen unisilmä Sévérine, Ben Whishaw juuri sopivasti kaahausta keventävä uuden ajan Q, Rory Kinnear M:n oikea käsi Tanner, Albert Finney jämäkkä riistavartija Kincade, sekä Naomie Harris Bondin kenttäkollega Eve, jonka todellisen minän paljastus ei suinkaan jää elokuvan ainoaksi yllätykseksi.

Yhteenveto
Paras. Bond. Ikinä.