Aladdin-niminen koditon nuorukainen ja tämän apinaystävä Abu pysyvät vehnäsen syrjässä kiinni näpistelemällä ruokaa itämaisen kaupungin basaareilta. Sulttaanin viehkeä tytär elää yltäkylläistä, mutta suojattua elämää palatsin muurien sisäpuolella vapaudesta haaveillen. Uteliaisuus saa viittaan kietoutuneen Jasminen karkaamaan palatsista. Pakomatkalla hän tapaa sattumalta Aladdinin, joka rakastuukin ensi näkemältä Jasmineen, luullen tätä tuiki tavalliseksi tyttöseksi. Jasminea yritetään naittaa kirjavalle joukolle pöyhkeileviä prinssejä, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan krantulle prinsessalle. Aladdin saa ainoana kaksilahkeisena tytön sydämen sykkimään, mutta prinsessan on määrä avioitua nimenomaan prinssin kanssa, joten kaduilla varttunut nuorisokriminaali ei luonnollisesti tule kysymykseen. Sulttaanin korkkiruuviakin kierompi neuvonantaja Jafar havittelee hengen asuttamaa taikalamppua, jonka avulla hän pystyisi syrjäyttämään sulttaanin ja nousemaan himoamalleen valtaistuimelle. Lamppu on kuitenkin kätketty ihmeiden onkaloon, josta sen pystyy noutamaan vain "hiomaton timantti" eli Aladdin. Näistä lähtökohdista ponnistaa Aladdin, vuonna 1992 julkaistu Disney-animaatio, jonka luvataan sisältävän itämaista mystiikkaa, jännitystä, romantiikkaa ja hurttia huumoria sopivassa suhteessa.

Elokuva ei nouse kokonaisuutena Disney-piirrettyjen eliittiin, mutta se on eittämättä yksi hauskimmista ellei peräti hauskin Disney-tuotanto kautta aikojen. Leffan kantavana voimana mellastaa lampun hengen äärirooliin eläytyvä Robin Williams, jonka suoritus onkin yksi mieleenpainuvimmista animaatioelokuvien historiassa. Tämän lapsenomaisen hörhön verbaalinen ilotulitus saa perheen pienimpien lisäksi kyynisen aikuisyleisönkin hilpeälle tuulelle. Slapstick-komiikan ja lukuisten onnistuneiden imitaatioiden polveileva vuoristorata kielii Williamsin rautaisesta ammattitaidosta ja poikkeuksellisesta muuntautumiskyvystä. Myös käsikirjoittajille on annettava tunnustusta hengelle kirjoitetuista vuorosanoista, joita Robinin kaltainen luova hullu ei tosin purematta niellyt, vaan teki roolista itsensä näköisen improvisoimalla äänityksissä. Suomenkielinen dubbaus ei häviä kovinkaan merkittävästi alkuperäiselle. Etenkin Vesa-Matti Loiri on riemastuttava hengen roolissa, ja joissakin kohtauksissa Vesku jättää jopa Williamsin varjoonsa, ollen pykälää sympaattisempi höpöttäjä.

Aladdinin roolissa kuullaan selkeästi artikuloivaa, mutta tylsähköä Scott Weingleria, jonka elämän Aladdin-pläjäys muutti täydellisesti. Miestä on nimittäin kuultu leffan jatko-osien lisäksi samaa nimeä kantavassa piirrossarjassa sekä lukuisissa Aladdin-videopeleissä. Aladdin-hahmon helmutlottimaisista luikautuksista vastaa Weinglerin sijaan levyttäneenä muusikkonakin tunnettu kiljukaula, Brad Kane. Muista ääninäyttelijöistä mainitsemisen arvoisia ovat Jafarina melodramaattisen suurieleisesti puhkuva Jonathan Freeman ja herttaisen sultaanin äänenä kuultava jo edesmennyt Douglas Seale. Molemmat ovat näytelleet menestyksekkäästi myös Broadway-musikaaleissa.

Monen Disney-tuotannon tavoin myös Aladdinin ohjausvastuu on jaettu kahden miehen kesken. Ohjaajan tuoleissa röhnöttivät Ron Clemens ja John Musker; tuottelias parivaljakko, joka on tehnyt tiivistä yhteistyötä 1980-luvulta lähtien. Animaatiovelhot ovat ohjanneet yhdessä Aladdinin lisäksi Mestarietsivä Basil Hiiri (1986) -, Pieni Merenneito (1989) -, Hercules (1997)- ja Aarreplaneetta (2002) -piirretyt. Kaverit ovat myös käsikirjoittaneet ja tuottaneet edellä mainitut leffat, joten Aladdinia voitiin rauhallisin mielin työstää kokeneiden tekijöiden siipien suojassa. Clemensin ja Muskerin apuna käsikirjoitusta luonnostelemassa oli suuri joukko ideanikkareita, mutta leffasta tuli lopulta pitkälti ohjaajakaksikon yhteensovitetuista visioista muovattu kokonaisuus.

Itämaisiin saundeihin nojaavasta scoresta vastaa jälleen Disneyn hovisäveltäjä Alan Menken (mm. Kaunotar ja Hirviö, 1991). Menken on voittanut urallaan peräti kahdeksan (kolmanneksi eniten kautta aikojen) Oscar-palkintoa; sekä parhaasta sävellyksestä että laulusta elokuvista Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö, Aladdin ja Pocahontas (1995). Nämä saavutukset kertovat omaa kieltään miehen osaamisesta.

Visuaalisesti Aladdin häviää selvästi esimerkiksi hieman tuoreemmalle Tarzanille (1999), mutta itämainen tunnelma on saatu vangittua valkokankaalle oivallisesti, olkoonkin, että hahmojen animointi ja taustojen yksityiskohdat jättävätkin hivenen toivomisen varaa. Hahmogalleriaan olisi voinut lisätä pari mielenkiintoista hahmoa, sillä tällaisenaan lampunhenki varastaa shown siinä määrin täydellisesti, ettei muista hahmoista jaksa kiinnostua. Esimerkiksi Jafarin kaltaisia, lopulta jauhot suuhunsa saavia geneerisiä pahiksia on kylvetty Disney-piirretyissä kuin kannabista opiskelijasolujen vaatehuoneissa. Aladdinia ei muisteta elokuvana, jonka myötä Disney olisi uskaltanut uudistua. Filmistä on kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, olla tykkäämättä, kiitos Robin Williamsin.

Anamorfinen laajakuva (1.66:1) on nautittavaa katseltavaa. Kuva on kauttaaltaan terävä ja värit silmiä hivelevän kirkkaat. Kuvanlaatu ei juurikaan kärsi myöskään pimeissä kohtauksissa, joita leffassa on varsin paljon. Aivan uusimpien CGI-animaatioiden tasolle ei päästä, mutta sitä tuskin kukaan odottaakaan.

Ääniraita (Dolby Digital 5.1) on laadukas, mutta yllätyksetön. Ääniefektejä ei kierrätetä surround-kanavissa aivan toivomallani tavalla, mutta tilavaikutelma on silti varsin onnistunut. Laadullisesti äänet ovat sitä mitä Disney-julkaisulta sopii odottaakin: pienintäkään häiriötä ei ole kuultavissa ja äänen tasotkin on miksattu kohdalleen. Menkenin musiikki ja lukuisat laulut kuuluvat hillityn kauniisti, ja dialoginkin selkeyteen on selvästi panostettu. Subwoorer tuottaa siinä määrin äänenpainetta, että seinänaapurina asusteleva eläkeläinen saa kiristää tyrävyötään.

Kaksilevyisen julkaisun ensimmäinen kiekko pitää sisällään itse elokuvan lisäksi kaksi kommenttiraitaa. Ensimmäisessä äänessä ovat ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajat Musker ja Clemens sekä apulaistuottaja Amy Pell. Toista raitaa isännöivät pääanimaattorit Andreas Deja, Will Finn, Eric Goldberg sekä Glen Keane. Heput vastasivat tärkeimpien hahmojen animoinnista. Etenkin jälkimmäisen kommenttiraidan kuuntelua voi varauksettomasti suositella, jos tuntee yhtään kiinnostusta animointia kohtaan. Muskerin ja Clemensin jorinat ovat luonteeltaan yleispäteviä, eikä triviaa annostella kuin korkeintaan teelusikoin.

Levyltä voi myös kytkeä päälle tietoiskut, jotka ilmestyvät kuvaruutuun elokuvan aikana. Mielenkiintoinen lisäominaisuus, jonka voi survoa pykälään esimerkiksi toisella katselukerralla. Lätyltä löytyy myös kaksi poistettua kohtausta (5:48). Toisessa kohtauksessa nähdään muun muassa Aladdinin ja Jasminen ensitapaaminen, joka poikkeaa selvästi lopulliseen versioon päätyneestä kohtauksesta. Mukana on myös neljä poistettua laulua ja kaksi musiikkivideota. Niin ikään leffassa kuullut laulukohtaukset on mahdollista katsoa ja kuunnella yksittäin.

Toiselta levyltä löytyy massiivinen kulissien takana -dokumentti (1:50:08). Dokumentissa käydään syvällisesti läpi animaation tuotantovaiheet eri osa-alueineen. Dokkari on syynättävissä myös osio kerrallaan, mutta henkilökohtaisesti suosittelen koko dokumentin katsomista yhteen putkeen. Kiekolta löytyy myös toinen herkkupala, eli henkilökuva (20:00) säveltävä Alan Menkenistä. Ei sovi myöskään unohtaa Aladdinin taidekatsausta (8:47), jota väritetään Clemensin ja Muskerin näkemyksillä leffan visuaalisesta ilmeestä. Tarjolla on niin ikään kattavat kuvagalleriat sekä trailereita ja muuta pr-materiaalia.

Yhteenveto
Aladdin on laskelmoitu, lähinnä Robin Williamsin huikeasta ääniroolista ja itämaisesta tunnelmastaan kiitosta saanut Disney-animaatio, jonka kompastuskiviä ovat tylsähkö tarina ja ontot henkilöhahmot. Suomenkielisellä ääniraidalla Williamsin kalosseihin astuu onnistuneesti Vesku Loiri.

Teknisesti Aladdinin Juhlajulkaisu on huippulaadukas. Kuvassa ja äänessä ei ole juuri mitään valittamista, ja syvälle luotaavan lisämateriaalin pariin voi uppoutua ilta toisensa jälkeen.