Elokuva

Paul W.S. Anderson on nelikymppinen mies, joka on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut elokuvia runsaan kymmenen vuoden ajan. Maailma olisi kuitenkin parempi paikka elää, jos Anderson olisi aikanaan lukenut itsensä lääkäriksi. Miehen ensimmäinen pitkä elokuva oli vuonna 1994 valmistunut Shopping, joka muistetaan ehkä parhaiten Jude Law'n valkokangasdebyyttinä. Vuotta myöhemmin Anderson päätti filmata Mortal Kombat -nimisen, kammottavan videopelifilmatisoinnin. Event Horizon (1997) ja Soldier (1998) olivat hädin tuskin siedettäviä tieteiselokuvia, mutta pahin oli vielä edessä. Nörttipiireissä suosittu Resident Evil -peli kääntyi Paulin käsissä mitäänsanomattomaksi rymistelyksi, jonka ainoa ilonaihe oli minimekossa toikkaroinut Milla Jovovich. Eikä tässä vielä kaikki. Joku neropatti päätti antaa Alien- ja Predator-hahmot Andersonin käsiin. Paul osoitti mauttomuutensa haistattamalla pitkät perinteille ja ottamalla esikuvakseen elokuvien sijaan suoraviivaisen tietokonepelin.

Vuosi 2004 toi mukanaan useita kammottavia elokuvaelämyksiä, joista lähtemättömän vaikutuksen jättivät ainakin Renny Harlinin Exorcist: The Beginning, Pitofin Catwoman sekä Alexander Wittin Resident Evil: Apocalypse. Jälkimmäisen käsikirjoituksesta vastasi kukapas muukaan kuin Paul W.S. Anderson, joten miestä voidaan jo nyt tituleerata oman aikansa Don

Quijoteksi.

Alienin kaksi ensimmäistä osaa ovat loistavia kauhun ja toiminnan hybridejä, ja kolmaskin visuaalisesti komea teos. Alienin (1979) ohjasi Ridley Scott, Aliensin (1986) James Cameron ja Alien 3:n (1992) David Fincher. Nämä mestariohjaajat kykenivät pitämään Alien-saagan tason korkealla. Sen sijaan Alien: Resurrectionin (1997) kokoon parsineen Jean-Pierre Jeunetin teos oli täysin tarpeeton uudelleenlämmitys, joskin Andersonin pökäleeseen verrattuna lähes mestariteos. John McTiernanin (mm. Die Hard) ohjaama Predator (1987) oli yksi lapsuuteni suosikkielokuvista. Jatko-osa Predator 2 (1990) oli tiivistunnelmainen toimintaelokuva, mutta Danny Gloverista ei lopulta ollut Predatorille jauhot suuhun pistäneen Arnold Schwarzeneggerin korvikkeeksi.

Alkuperäiselokuvien viehätys oli siinä, että ihmisen ja kummajaisen kohtaamista pitkitettiin, mikä sai aikaan riipivän tunnelman. Hirviö antoi vähin erin viitteitä olemassaolostaan. Piinaava odotus ja klaustrofobiaa huokunut miljöö pitivät katsojan otteessaan.

Roskaelokuvia tasaisen tappavaan tahtiin tehtaileva Anderson viis veisasi hyviksi havaituista toimintatavoista, vaan teki elokuvan, joka romutti kaiken sen, mihin genreklassikoiden vetovoima aikanaan perustui. Pläjäyksen lähtökohta on idioottimaisuudessaan suorastaan vallankumouksellinen. Etelämantereen jäätikön alta löytyy muinainen pyramidi. Kuinka ollakaan, paikalle lähetään sekalainen seurakunta, johon kuuluu Armageddon-hengessä punaniskaisia poraajia, myyntimieheltä näyttävä arkeologi ja neuroottisilta vaikuttavia tutkijoita. Andersonilla on tunnetusti pakonomainen tarve nostaa elokuvissaan esille vahvoja naishahmoja - niin nytkin. Seuruetta johtaa täysissä meikeissä viilettävä, lentoemännältä näyttävä nainen, joka ei yllättäen ole hysteerinen, vaan käyttäytyy rationaalisesti.

Alkuvaiheessaan filmi on vielä siedettävällä tasolla, mutta uimatyyli vaihtuu hyvin nopeasti rintauinnista käsipohjaan. Kenellekään ei liene yllätys, että pyramidistä muodostuu deathmatch-henkinen taistelutanner, jossa kummajaiset ovat tykinruokaa ja ihmiset rapeita suupaloja. Elokuva sisältää monia käsittämättömiä ja tahattoman koomisia juonenkäänteitä, jotka saavat Alien- ja Predator-elokuvien ylimmät ystävät viiltämään ranteensa auki. Ohjaus on tyypillistä Andersonia. Nopeita kamera-ajoja, tekonokkelia leikkauksia ja poikkeuksellisia kuvakulmia. Kaverin kyvyt luoda tunnelmaa tai jännitystä ovat täysin olemattomat. Henkilöohjauskin rajoittuu siihen, että Paul valitsee päänäyttelijättärelle mieleisensä minimekon ja opastaa, miten painetaan liipaisimesta. Esikuvat ovat selvästi konsoli- ja tietokonepeleissä, mikä ei Uwe Bollin tuntien lupaa hyvää.

AvP on tehty isolla rahalla, joten Andersonilla oli millä mällätä. Hän yrittää täyttää rainan sisäisen onttouden tehosteilla, massiivisilla kulisseilla ja tietokonepeleistä adoptoiduilla pikkunäteillä kikoilla. Tämä kaikki on kuitenkin hyvin päälleliimatun oloista kuorrutusta, joten teos kaatuu jo varhain omaan tyhjänpäiväisyyteensä. Käsikirjoituksesta voi sanoa sen verran, että vain todellinen visionääri keksii laittaa pyramidin napajäätikön alle. Melkoisena sattumana voidaan pitää myös sitä, että alienit, predatorit ja ihmiset eksyvät paikalle kaikki samaan aikaan.

Nimimiehiä tuskin kiinnostaa yhteistyö Andersonin kaltaisen tunarin kanssa, joten ei liene myöskään yllättävää, että ohjaaja marssittaa estradille lähinnä takarivin näyttelijäpatsastelijoita. Ihmiset ovatkin elokuvassa lähinnä potentiaalisia proteiininlähteitä, rymistelyn keskittyessä tiiviisti alienien ja predatorien väliseen nahisteluun. Pääosissa söpöilee Sanaa Lathan, jonka hahmo saa koomisia piirteitä viimeistään siinä vaiheessa, kun tämä yrittää ystävystyä predatorin kanssa. Kalsarimallilta näyttävä Raoul Bova esittää jykeväleukaista könsikästä, joka ryntäilee Lathanin rinnalla aina katkeraan loppuunsa saakka. Osallistuminen AvP:n kaltaisiin produktioihin osoittaa, että Lance Henriksenin tuottelias ura alkaa olla pahasti ehtoopuolella. Ewen Bremner on hassun näköinen, yksiuloitteinen näyttelijä, jonka törppömaneerit alkavat jo kyllästyttää.

Pelimerkkejä on panostettu tehosteisiin, joten tältä osin ole valitettavaa. Elokuva kosiskelee selkeästi tietokonepelien ja showpainin parissa varttuneita teinipoikia, mutta saa astetta vaativammat katsojansa vaivautuneiksi.

Kuva

Anamorfinen laajakuva (2.35:1) on odotetusti viimeisen päälle hiotun näköinen. Hämärissä kohtauksissa kohina nostaa aavistuksen verran päätään, mutta muutoin kuva on kiitettävällä tasolla. Jossain kohtauksissa tosin huomaa, että kuvanlaadusta on jouduttu hieman tinkimään, jotta levylle on saatu mahdutettua kaksi kommenttiraitaa, DTS-äänet sekä pidennetty versio elokuvasta. Siloiteltu, suorastaan kliiniseltä vaikuttava visuaalinen ilme kielii tuontantoryhmän hurahtamisesta digitaalitekniikan ihmeellisen maailmaan. Pelien ja elokuvien välinen raja on yhä häilyvämpi.

Ääni

Tarjolla on monikanavaääntä DTS- ja Dolby Digital 5.1 -raitojen muodossa. Kun kyseessä on tehosterynkytykseen pyhitetty elokuva, ei liene epäselvää, että äänenpainetta ja kilkattavia ääniefekteja pulppuaa kaiuttimista hyvinkin vuolaasti. Harald Kloserinin sävellykset ovat poikkeuksellisen munattomia. Tämän kaltaisissa elokuvissa musiikilla on hyvin suuri merkitys tunnelman luojana ja jännityksen rakentajana, mutta Kloserin sävellykset sopisivat paremmin teinikauhuparodioihin kuin Alienin ja Predatorin kohtaamisen pohjustajiksi.

Ääniraitojen miksauksessa ei ole mietitty tyyliseikkoja, vaan ydinajatuksena on ollut tuottaa maksimaalisesti melua mahdollisimman monesta kaiuttimesta. Toki ryske vetoaa ensimmäistä kertaa kotiteatteriin istahtaneeseen katsojaan, mutta henkilökohtaisesti olisin kaivannut hieman hienovaraisempaa ja innovatiivisempaa miksausta. Surround-kanavien jatkuva ujellus ei ole tarkoituksenmukaista, vaan jokainen efekti tai subwooferin murahdus pitäisi olla perusteltavissa. Kritiikistä huolimatta ääniraita on erittäin dynaaminen ja hyvin linjassa elokuvan visuaalisen puolen kanssa. Erot DTS:n ja DD 5.1:n välillä ovat jokseenkin merkityksettömiä.

Lisämateriaali

Levy 1:

Teatteriversion lisäksi tarjolla on pidennetty versio (97:57), joka on teoriassa mainio lisä, mutta käytännössä pidentää vain kärsimystä runsaalla minuutilla. Kommenttiraitoja on kaksin kappalein, mutta ne on kuultavissa vain teatteriversion yhteydessä. Ensimmäisellä raidalla turisevat joutavia ohjaaja-käsikirjoittaja Anderson sekä näyttelijät Henriksen ja Lathan. Toinen raita on huomattavasti mielenkiintoisempi, kun ääneen pääsevät efektivelhot Alec Gillis, Tom Woodruff Jr. sekä John Bruno.

Levy 2:

Toiselle levylle survottu lisämateriaali on jaoteltu suhteellisen loogisesti viiteen eri kategoriaan: Pre-production, Production, Post-production, Licensing The Franchise ja Marketing. Pre-production-osio sisältää koosteet Conception (25:43) ja Adi Workshop (7:02). Lisäksi tarjolla on Storyboard Gallery ja Consept art Gallery. Production-kategoria sisältää puolestaan koosteet The Making of AvP (59:11), Miniature Whaling Station (6:53), Facehuggers & Eggs (14:55) ja Trouble at The Mouth of The Tunnel (3:47).

Post-production-valikosta löytyvät Visual Effects Breakdown -kooste (30:11) ja poistetut kohtaukset (8:40) ohjaajan kommentein. Licensing The Franchise -nimikkeen alta löytyviä koosteita ovat Alien vs. Predator - The Comic Book (11:26) sekä Monsters in Miniature (13:32). Marketing-otsakkeen takaa pääsee käsiksi teaseriin, traileriin sekä markkinointitarkoituksessa koostettuun HBO Special:iin (13:02)

Lisämateriaali on erittäin informatiivista ja monipuolista, mikä viittaa siihen, ettei Paul W.S. Andersonin toimivalta ylettynyt tälle osa-alueelle. Nautittava kokonaisuus, johon tosin suhtautuu huonon elokuvan katsottuaan valitettavan kriittisesti.

Yhteenveto

AvP on ohjaajansa näköinen, häkellyttävän huono elokuva, jota eivät pelasta edes viimeistä huutoa olevat digitaalitehosteet. Alien- ja Predator-elokuvien parissa varttuneen elokuvaharrastajan on helppo tuomita elokuva. Se on mauton yritys kaivaa legendaariset hirviöt naftaliinista ja viedä rahat linssit huurussa AvP-tietokonepeliä pelanneilta nulikoilta. Odotan julkista anteeksipyyntöä Paul W.S. Andersonilta.