Elokuva
Mielenkiintoisella tavalla eri aikakausien ja tekijöiden näkemyksiä edustaneet neljä Alien-elokuvaa (1979, 1986, 1992, 1997) ja toimintatoteemi Predator - Saalistaja (1987) onnistuneella jatko-osalla (Predator 2, 1990) kasvoivat franchiseksi, jollaista tuskin tekijätkään osasivat odottaa. Ensin sarjakuvaksi, sitten tietokonepeliksi ja lopulta kelvottomaksi elokuvaksi kääntynyt Alien vs. Predator (2004) asetti avaruuden tylyimmät teilaajat vastakkain ja meidät ihmiset siihen väliin. Jatko-osassa asiat ovat paremmin, vaikka ei sekään kirjoita uutta lehteä scifi-elokuvan historiaan.

Kuten jo edellisen lopussa paljastettiin, predatorien aluksessa syntyy kahden organismin hybridi, predalien, joka aiheuttaa sukkulan putoamisen uneliaaseen pikkupitäjään. Pian ensimmmäisiin uhreihin onkin istutettu uusi elämänmuoto, mutta predatorien planeetalle kantautuneen hätäsignaalin myötä paikalle lähtee uusi saalistaja korjaamaan tilanteen. Maan kamaralla vankilasta vapautunut Dallas (Steven Pasquale) palaa kotikaupunkiinsa pikkuveljensä Rickyn (Johnny Lewis) luokse. Ennen niin rauhallisen idyllin muuttuessa alienien ja preadatorien noutopöydäksi, veljeksillä, seriffi Moralesilla (John Ortiz) ja rintamalta kotiutuneella Kellylla (Reiko Aylesworth), on täysi työ yrittää pelastaa itsensä ja edes osa kaupunkilaisista.

Paul W.S. Andersonin Alien vs. Predator muistetaan sen abysmaalisen huonouden ohella ennen kaikkea PG-13-ikärajan (Suomessa kuitenkin K15) aiheuttamasta verettömyydestä ja ruudun ulkopuolella tapahtuvista hengiltäotoista. Tämän virhearvion jatko-osa korjaa heti kättelyssä: sekä lukumäärällä etulyöntiaseman ottavien alienien että kulmahampaisiin asti aseistautuneen predatorin tapporiiteissä käydään läpi niin vanhat kuin muutama uusikin kikka. Ruumissaldoa ei arkailla kasvattaa edes lapsilla, gorekekkerien huipentuessa vieläkin viattomimpiin uhreihin. Varsinaista kauhutunnelmaa vauhdilla etenevältä rotujen mittelöltä on kuitenkaan turha odottaa. Logiikka ja omaperäisyys eivät kuulukaan Shane Salernon käsikirjoituksen avainsanoihin, mutta siitä on sentään riisuttu turhat rönsyt ja epäolennaisuudet pois, jopa niin, että predalienista ei saada mitään tähdellistä irti. Edeltäjäänsä vähemmän haudanvakavasti itsensä ottava elokuva heittää muutamankin sisäpiirin viittauksen, joista aivan viimeinen vetää yhteyden koko jutun lähtöpisteeseen.

Amerikkalaisen omenapiirakkaonnelan asukkaat ovat paperinohuita kiiltokuvia, joiden kohtaloista katsoja ei voisi vähempää välittää. Tämän ovat ilmeisesti ymmärtäneet tekijätkin, koska näyttelijät koostuvat etäisesti tutuista televisiolärveistä, joiden kuolinjärjestys ei ole suhteessa palkkanauhan pituuteen. Verrattoman Asema 62 -sarjan kestoluuseri Steven Pasquale ja 24:ssa Jack Baueria jelpannut Reiko Aylesworth tekevät toimeliaina sankareina kuitenkin parhaansa, mikä näihin ympyröihin riittääkin, pääosassa kun ovat muut kuin ihmiset.

The Brothers Strause -nimeä käyttävät ohjaajaveljekset Colin (s. 1976) ja Greg (s. 1975) tiedetään alasta jo teineinä kiinnostuneiksi erikoistehostejätkiksi, joiden ansiolistalta löytyvät lukuisten mainosten ja musiikkivideoiden lisäksi mm. Titanic (1997) ja Terminator 3 (2003), ja kyllä pojat osaavat kuvat riittävän sujuvaan järjestykseen ja tehosteet kohdilleen laittaakin, mutta omannäköistä visiota sisältöön heillä ei ole tarjottavana.

Yhteenveto
Edellistä osaa tehokkaammassa kaksintaistelussa ihmiset ovat edelleen altavastaajia, mutta tällä kertaa tekijät jaksavat innostua aiheesta verta ja visvaa säästelemättä.