Elokuva
1950-luvun puolivälin tienoilla Amerikka ihastui San Franciscolaisen Walter Keanen (Christoph Waltz) maalauksiin suurisilmäisistä lapsista, joiden kaihoisa ja surullinen katse pureutui suoraan katsojan sieluun. Suosion kasvaessa Keane tuotteisti työnsä ja kauppasi maailmanlaajuisestikin huippusuosituksi poptaiteeksi nousseita teoksiaan myös gallerioiden ulkopuolella, huoltoasemilla ja marketeissa. Todellisuus suuresti suosituista maalauksista oli kuitenkin aivan muuta, sillä taiteilija taulujen takana oli Walterin vaimo Margaret (Amy Adams), joka joutui urakoimaan pensselillään kiihtyvässä tahdissa samaan aikaan kun Walter nousi kuuluisuudeksi ja reposteli lehtien etusivuilla ja monissa tv-ohjelmissa. Margaretin lopulta kertoessa totuuden radioaalloilla, kurimus Keaneiden kesken eskaloitui laajalti uutisoiduksi sodaksi lakituvassa, missä oikeuden tehtävänä oli päättää, kumman Keanen kädessä maaginen suti oli synnyttänyt suloiset hahmot.

Omaperäisten fantasialelokuvien visionäärinen kulttikunkku Tim Burton on tarttunut yllättävän arkisin keinoin tosipohjaiseen tarinaan Keanen pariskunnan kummallisesta suhteesta. Muutamaa ohikiitävää hetkeä lukuunottamatta ilman fantasiaan turvaavia irtiottoja Burtonin ohjaustyö on toki taitavaa ja tarkkaa, mutta myös yllätyksetöntä ja tavallaan arkista kerrontaa. Big Eyes onkin ohjaajan CV:ssä ensimmäinen ”tavallinen” elokuva sitten Ed Woodin (1994), joka oli Big Eyesin tavoin Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoittama. Samalla Keanen pariskunnasta kertova kuvaelma on myös ensimmäinen leffa ilman luottokumppaneitaan Johnny Deppia tai Helena Bonham Carteria sitten erikoisen Mars Hyökkää! -esityksen (1996), mutta siitä huolimatta kameran edessä on tarpeeksi tulivoimaa kahden taitavan tulkin, Adamsin ja Waltzin, toimesta.

Alexanderin ja Karaszewskin (mm. Milos Formanin hienot biopicit Larry Flynt - Minulla on oikeus (1996) ja Man on the Moon (1999)) käsikirjoitus on tutkielma paitsi sairaalloisen narsismin myrkyttämästä parisuhteesta, jossa vahvempi manipuloi heikompaa mitään keinoja kaihtamatta, myös tuhdeilla tehoilla tulkittu analyysi mielipuolisuuden mitat täyttävästä vallan ja julkisuuden himosta ja niiden korruptoivasta, ja ennen kaikkea addiktoivasta, vaikutuksesta. Samalla se on onnistunut ja aito ajankuva, sekä teknisesti upea kokoelma teesejä taiteen tarkoituksesta tekijälleen ja ihmisten erilaisista tarpeista sen popularisoimiseen.

Amy Adams piirtää aidon oloisen muotokuvan Margaretista, herkästä ja helpolla vahvemman tahtoon mukautuvasta naisesta, jolle barrikaadeille nouseminen vaatii tavallista enemmän itseluottamusta. Hallitusti horjahtelevan Adamsin vastaboolina Quentin Tarantinon talismaani ja tämän elokuvista jo kahdesti Oscar-palkittu (Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Django Unchained (2012)) Christoph Waltz sitä vastoin saa repostella pidäkkeettömästi maneereillaan ja myrkyllisesti lispaava Walter kasvaakin elokuvan muodon määrääväksi malliksi. Lakitupaan sijoittuva finaali on tosin vaarassa mennä jo täydeksi farssiksi, Waltzin irrotellessa sekä syytetyn, että asianajajan roolissa.

Big Eyes-maalausten menestyksen takana olivat myös galleristit, kuten taidetta arvostava Ruben (Jason Schwartzman) ja mammonaa jumaloiva Enrico Banducci (Jon Polito). Danny Huston on narraattorina toimiva, The Examinerin The City-kolumnia julkaiseva tarkkavainuinen journalisti Dick Nolan. Terence Stamp hahmottelee hauskan hirveän kuvan John Canadaysta, kriitikosta, jolta tuntuu kokonaan puuttuvan kyky sanoa mistään mitään kaunista tai kilttiä. Delaney Raye ja Madeline Arthur ovat Margaretin Jane-tytär eri ikäisinä, ja myös todellinen Margaret Keane (kuvassa galleriassaan 1961-1962) piipahtaa kuvissa San Franciscon Palace of Fine Artsin edustalle sijoittuvassa kohtauksessa.

Yhteenveto
Mielenkiintoinen ja hyvin näytelty faktafiktio voi kaikessa normaaliudessaan tuntua oudolta Burtonin kummien kuvien fanaattisimmille seuraajille, mutta on silti hallittu sukellus todellisuuteen, joka niin usein on sepitettä ihmeellisempää.