Elokuva
Lukioikäisellä Atella (Santeri Helinheimo Mäntylä) on outo pakkomielle selvittää yli viisikymmentä vuotta vanha, Bodom-järven yhä ratkaisematon murhatapaus. Poika puhuu tatuoidun koviskaverinsa Eliaksen (Mikael Gabriel) mukaan hankkeeseen, huijaa reissuun vielä kaksi tyttöä, ikävän salakuvaskandaalin kynsiin joutuneen Idan (Nelly Hirst-Gee) ja tämän ronskin kaverin Noran (Mimosa Willamo), ja nelikko painuu Espoon metsään rekonstruoimaan rikoksen. Ilta saa, järven päällä leijuu uhkaava sumu ja pian metsä rasahtelee uhkaavasti. Mutta oudointa näissä neljässä etsivässä on kuitenkin se, ettei kukaan heistä tunnu koskaan nähneen yhtään kauhuelokuvaa, josta olisi voinut saada vihjeitä, miten näissä hommissa yleensä käy.

Luokkakokous -elokuvallaan (2014) kassan räjäyttäneen Taneli Mustosen kohulla odotettu murhakauhutrilleri Bodom on yksi uuden vuosituhannen epäloogisimmista ja yksinkertaisesti typerimmistä elokuvista, joita suomessa on tehty.

Ohjaaja Mustosen ja tuottajana toimivan Aleksi Hyvärisen rustaama käsikirjoitus lienee luodun jo ”seiskalla”, sillä niin lapsellisen sekava ja omaan oveluuteensa kompasteleva kokoelma kliseitä on siirretty valkokankaille, että katsojan sietokykyä koetellaan toden teolla. Kun kaikenlainen järki loistaa poissaolollaan, jäljelle on jäänyt ainoastaan tukku niitä kaikkein vanhimpia shokkitehoja, jotka tositettuina aiheuttavat lähinnä ihottumaa. Se pakollinen ylläri, ja sitä seuraava tuplaylläri, yrittävät jollain tavalla perustella älyttömäksi menevän sekametelisopan sattumia, mutta finaalin käsittämättömäksi venytetty pakkoselitys vetäisee sen viimeisenkin maton pois alta.

Vaikka koko touhu onkin paketissa alle puolessatoista tunnissa, kokemus teatterin hämärässä tuntuu silti pahasti ylipitkältä. Palikoita kun kunnollisen jännärin rakentamiseksi tuntuu tekijöillä olleen vain rajoitettu määrä, sillä Bodom tulvii päälle liimattuja dialogijaksoja, jotka eivät liity itse tapaukseen millään tavalla, vaan lienevät otettu mukaan ainoastaan siksi, että elokuvalle saadaan riittävä kesto täyttämään koko illan esitys. Tunnelmaa luodaan Daniel Lindholmin vihjailevilla kamera-ajoilla ja Panu Aaltion tutun alleviivaasti pauhaavalla musiikilla, mutta vaikka Bodom onkin paikoin visuaalisesti hyvän näköistä elokuvaa, kaikki kommervenkit ja kikat ovat lainattuja suoraan amerikkalaisen kauhuelokuvan katalookista.

Hyvässä Päin seinää (2014) leffassa vahva debyytin tehnyt Mimosa Willamo on ainoa, joka joukosta saa aikaan edes hetken uskottavaa paniikkia. Nelly Hirst-Geen kärvistely herättää lähinää hilpeyttä kun taas paremmin räppärinä tunnetun Mikael Gabrielin kannattaa tulevaisuudessa pysytellä ainoastaan levystudiossa. Ryhmän neljäs jäsen, Santeri Helinheimo Mäntylän näyttelemä umpiouto Atte, esitetään aluksi koko kommelluksen dynamona, mutta nuoren miehen motiivit unohdetaan monen muun asian ja tavaran ohella pian tienposkeen.

Yhteenveto
Lähdemateriaalia on varmasti katsottu ja yrityskin ollut kova, mutta Bodom todistaa jälleen sen elokuvan tekemisen ikiaikaisen faktan, että ilman toimivaa käsikirjoitusta hommaan on aivan turha ryhtyä.