Elokuva
Graham Greene kirjoitti vuonna 1938 jännitysromaanin Brighton Rock (suom. Kiveä kovempi), joka tunnetaan hyvin myös vuonna 1947 tehdystä elokuvasovituksesta. John Boultingin ohjaamasta, yhtenä britti-noirin mestariteoksista pidetystä elokuvasta muistetaan erityisesti nuoren Richard Attenborough'n hieno rooli teinirikollinen Pinkienä. Käsikirjoittajana kannuksensa ansainnut Rowan Joffe (The American, 28 viikkoa myöhemmin) on tarttunut klassikkoon ennakkoluulottomasti ja ohjannut Brighton Rockista omannäköisensä version. Olennaisin ulkoinen muutos on tapahtumien siirtäminen 1930-luvulta 1960-luvulle.

Teini-ikäinen Pinkie Brown (Sam Riley) on kylmä ja kova pikkurikollinen, jonka veitsikäsi on herkässä. Rikollisjengien välienselvittelyn yhteydessä hän tappaa toisen kriminaalin Halen (Sean Harris), mutta tapahtumalla on valitettavasti yksi mahdollinen silminnäkijä, nuori ja viaton tarjoilijatar Rose (Andrea Riseborough). Pinkie alkaa piirittää kaunista Rosea saadakseen selville, mitä tietoja naisella on hänestä ja pakottaakseen tämän pitämään suunsa supussa. Rose rakastuu nuorukaiseen päätä pahkaa. Rosen työnantaja Ida (Helen Mirren) yrittää pysyä Rosen kannoilla ja estää tätä tekemästä tyhmyyksiä, mutta umpirakastuneen tytön päätä ei käännetä noin vain.

Brighton Rock on Rowan Joffen ensimmäinen teatterielokuva, ja sen käsikirjoitus nojaa vahvasti niin Greenen alkuperäisteokseen kuin vuoden 1947 elokuvaversioonkin. Joffe ei kuitenkaan osaa käsitellä dynaamisia jännärielementtejä, ja psykologinen draamakin jää ohueksi. Matkasta on oiottu suurimmat mutkat, mikä tekee henkilöistä yksiulotteisia. Inhimillistä kosketuspintaa on niukalti, ja alkuteoksen suuria teemoja kostosta, uskonnosta, synnistä ja moraalista vain raapaistaan. Nimekkäät näyttelijät tekevät ahtaissa karsinoissaan sen, minkä kykenevät, ja heitä katsoo poikkeuksetta mielellään. Helen Mirren on totuttuun tapaan upea, ja Control-elokuvassa vakuuttanut Sam Riley tekee hyytävän tarkkaa työtä tunteettomana ja moraalittomana Pinkienä, jonka elottomassa katseessa ei edes vahingossa vilahda lämpö tai empatia. Elokuvan tähti on kuitenkin suloistakin suloisempi Andrea Riseborough, jonka tarinaksi Joffen elokuva kuin vaivihkaa kääntyy. Rosen naiivius on yhtä aikaa raivostuttavaa ja hellyttävää, ja Riseborough kantaa hahmon ristiriitaisuutta hyvin läpi elokuvan.

Brighton Rock vuosimallia 2010 on kuitenkin harmittavasti paljon vähemmän kuin osiensa summa. John Mathiesonin upea kuvaus välittää vaivattomasti eteläenglantilaisen merenrantakaupungin charmia. Näyttelijäsuoritukset ovat parhaimmillaan mestarillisia, mutta Joffe ei osaa hyödyntää niitä mitenkään. Kohtaukset jäävät hajanaisiksi, eikä kerronta vedä niin, että elokuvan jännite pysyisi yllä. Joffen rytminen osaaminen on häpeällisen hataraa. Tapahtumien siirtämiselle 60-luvulle ei esitetä perusteita, eikä ajan henkeä kilpailevine nuorisojengeineen saada yrityksistä huolimatta nivottua luonnolliseksi osaksi tarinaa. Myös Rosen syyt rakastua Pinkieen ehdoitta jäävät elokuvassa vaille riittävää perustelua, mikä vaikuttaa koko juonen uskottavuuteen. Elokuvan on tarkoituskin olla kylmä, mutta tarinaa ei tarvitsisi kertoa näin sydämettömästi. Katsomiskokemuksena Brighton Rock on puuduttava tyhjien kuvien kavalkadi.

Yhteenveto
Kylmäksi jättävä uusintaversio Graham Greenen kirjoittamasta jännäriklassikosta kompastuu liian monessa kohtaa ohjaaja-käsikirjoittaja Rowan Joffen osaamattomuuteen.