Elokuva
Ääriuskonnollisen äitinsä Margaretin (Julianne Moore) kanssa yksin asuva Carrie White (Chloë Grace Moretz) on sulkeutunut teinityttö, joka hiljaisena sivullisena on helppo kohde koulukiusaajille. Äidin fundamentalistinen hulluus ja koulun tanssiaisissa tehty äärimmäisen sadistinen pila saavat tytön mielessä aikaan purkauksen, joka laukaisee tämän piilotetut telekineettiset voimat valloilleen.

Kimberly Peircen ohjaama kierrätyskauhu Carrie perustuu Stephen Kingin esikoisromaaniin (julkaistu 1974) ja Brian De Palman vuonna 1976 sen pohjalta tekemään menestyselokuvaan, joka yleisesti mielletään yhdeksi kauhugenren merkkiteoksista ja parhaaksi Kingin kymmenistä elokuvasovituksista.

Lawrence D. Cohenin ja Roberto Aguirre-Sacasan käsikirjoitus on uskollinen originaaleille, paikoin jopa hämäävyyteen asti. Pienistä muutoksista suurimmat keskittyvät aloituksen syntymäintron lisäksi kiusaamisen uusiin ulottuvuuksiin YouTuben aikakaudella. Hiontaa on tehty tietenkin myös tehosterintamalla, modernien digiefektien lähtiessä lopullisesti lapasesta finaalin hurmeisessa hullunmyllyssä, joka tarjoilee sentään muutaman uuden ja ilkikurisen inspiroituneen tavan ottaa ihmisiä hengiltä.

Siinä missä alkuperäinen Carrie edusti puhtaasti kauhua, uusioversio on enemmänkin tragedia, melankolisesti kohti ainoaa mahdollista ratkaisuaan etenevä kokoelma tuttuja tapahtumia, jotka eivät täysin riitä perustelemaan sen tekemistä yleensäkään. On tietenkin äärimmäisen epäreilua ja ammattitaidotontakin verrata Peircen yritteliästä elokuvaa De Palman aikansa trendejä ja kuvallisia kikkoja suvereenisti hyötykäyttäneeseen teokseen, mutta alkuperäinen Carrie on kuitenkin jättänyt niin vahvat muistijäljet, ettei rinnakkainasettelulta kykene millään välttymään.

Ainakin allekirjoittanut jäi kaipaamaan vuoden 1976 versiosta sen pääosanesittäjien Sissy Spacekin ja Piper Laurien huikeita roolitöitä, vaikkei Mooren ja Moretzin urakoinneissakaan mitään vikaa ole. Marco Beltramin hellästi hyytävä score ei ole huono sekään, mutta matkaa Pino Donaggion originaaliin luomaan hypnoottisen kauniseen ja sielukkaaseen musiikkiin jää silti harmittavan paljon. Toisaalta itsekriittisyyteen ei katsomon puolella ole edes tarvetta, sillä kun tekijät ovat tietoisesti tarttuneet legendaariseen asemaan nousseeseen alkuperäisteokseen, pitää heillä olla myös ymmärrys verrokin asemaan joutumisesta.

Loistavalla Kick-Assilla (2010) ja sen kevyemmällä jatko-osalla Kick-Ass 2 (2013) maineeseen noussut Chloë Grace Moretz tekee kelpo roolin kovia kokevana teinityttönä, jonka ulkoiset paineet ajavat äärimmäisiin tekoihin.
Julianne Moore kiehuu ja kirkuu uskonnollisen nirvanan kourissa yhtä lailla vakuuttavasti, mutta pienempien katalyyttiroolien ohuus vähentää ratkaisevasti hyvän pääkaksikon iskuvoimaa. Sivuosissa nähdään Judy Greer Carrien mukavana voikkamaikkana Rita Desjardinina, Portia Doubleday koulun ikävimpänä kiusaajana Chris Hargensenina ja Alex Russell tämän vähintään yhtä mulkerona poikaystävänä Billy Nolanina. Gabriella Wilde on Carrieta epäitsekkäästi auttaa yrittävä Sue Snell ja Ansel Elgort tämän kiltti poikaystävä Tommy Ross, joiden hyvää tarkoittava tempaus saa lopulta aikaan vain karmaisevan katastrofin.

Yhteenveto
Kovasta yrittämisestään huolimatta monien kaltaistensa lämmittelyjen lailla motiivitoomaksi jäävä remake yhdestä oman genrensä klassikosta. Ensi kertaa Carrien kovaan kohtaloon tutustuville FilmiFIN suosittelee vahvasti katsomaan juurikin blu-rayna julkaistun De Palma -originaalin.