Elokuva
Marraskuussa 1956 argentiinalainen lääkäri Ernesto "Che" Guevara (Benicio Del Toro) purjehti Kuubaan Fidel Castron (Demián Bichir) ja 80 muun kapinallisen kanssa ja syöksi amerikkalaismyönteisen diktaattori Fulgencio Batistan vallasta. Guevarasta tulee nopeasti Castron luottomies kommunistisen vallankumouksen johtajistossa, mutta palavasieluinen Che haluaa jatkaa ristiretkeään ja vapauttaa kaikki kansat riistäjien ikeestä.

Ohjaaja Steven Soderberghin jättimäinen urakka on kadehdittavan hallittua elokuvantekoa, mutta kaiken teknisen briljeerauksen alla kuitenkin raskasta ulkolukua tutuista tapahtumista viidenkymmenen vuoden takaa. Pieteetillä rekonstruoitu ja toteutettu vallankaappaus on ohjauksen lisäksi myös kuvauksesta ja editoinnista vastanneen Soderberghin taidonnäyte, jossa kamera on yksi kapinallisista ilman yhtään turhaa liikettä. Che ei kaikesta ammuskelusta huolimatta suinkaan ole sotaelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan henkilökuva vallankumousikonista, joka eli ja kuoli aatteidensa mukaisesti. Vaikka aatteen kirkkaana esittääkin, ei elokuva kuitenkaan alleviivaa kommunistisen ajattelun ylivertaisuutta, sillä kaikkihan tietävät millaisen vapauden se esimerkiksi Kuubaan toi: maassa ei ole järjestetty vapaita vaaleja sitten vallankumousvuoden 1959.

Finaalin ratkaiseva Santa Claran taistelu ja sen käännekohdaksi muodostunut junaonnettomuus on taltioitu voimalla ja tuo realistisuudessaan mieleen niin Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987), Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanin (Saving Private Ryan, 1998) ja vaikkapa Alfonso Cuaronin Ihmisen pojat (Children of Men, 2006), Soderberghin operoidessa pitkillä otoilla ja tärisevällä käsivarakameralla. Kuuban operaatioita Soderbergh pätkii leikkaamalla väliin tyylikkäästi mustavalkoista materiaalia Chen matkasta New Yorkiin YK:n huippukokoukseen vuonna 1965 ja tämän historiallista tv-esiintymistä ABC-yhtiön kirjeenvaihtaja Lisa Howardin (Julia Ormond) kanssa.

Benicio Del Toro ei rakenna Chesta onneksi mitään latinokristusta, mutta ei myöskään tuo miehen persoonaan mitään uutta, elokuvan keskittyessä lähes yksinomaan siihen miljoonista t-paidoistakin tuttuun hahmoon, jolle omaa elämää ja perhettäkin tärkeämpää oli aatteet. Vaimot ja lapset kuitataan lähinnä sivulauseissa, eikä vastausta kysymykseen, miksi astmaa sairastanut nuori lääkäri Ernesto Guevara päätti ryhtyä vallankumoukselliseksi, oikeastaan koskaan saada. Miehen järkähtämätön usko tulee kyllä selväksi Del Toron pehmeällä äänellä luetussa narraatiossa, mutta psykologisella tasolla Chen eteenpäin ajamat voimat jäävät tarkentamattomiksi. Demián Bichir piirtää ajatellun kuvan Fidel Castrosta ja saa tarkkaan harkittua sivustatukea tämän veljeä Raúl Castroa esittävältä Rodrigo Santorolta.

Alberto Iglesiasin score on tyyliteltyä ja dramaattista musiikkia, jossa latinalaisella perimällä on suuri osuus tunnelman lisääjänä. Intron surumielinen Ese Hombre es el Che Guevara, majesteetillisen komea Sierra Maestra, henkevän herkkä I Want to Take the Revolution to Latin America ja miehekkään militaristinen March edustavat jokainen yksinkertaisen komeaa tunnelmointia, johon vain harvat elokuvamusiikit pystyvät.
Chen kakkososankin, Che - Kapinallinen kattava soundtrack päättyy koskettaviin säveliin kappaleessa La Higuera, October 9, 1967, jonka mukana hypätään ajassa eteenpäin, suoraan sinne traagiseen loppuun. Lyyrisiä esityksiä edustavat Mercedes Sosan kauniisti tulkitsema Balderrama sekä Silvio Rodriguezin Fusil Contra Fusil.

Yhteenveto
Soderberghin kunnioitusta herättävä urakka tuoda lihaksi Che Guevaran tarina on saanut Benicio Del Torosta loistavan tulkin, mutta kokonaisuutena jäykähkön ja kuivan asiallisen muodon, jonka elokuvallisia arvoja ei käy kuitenkaan kiistäminen. Chen tarina saa päätöksensä elokuvan toisessa osassa Che - Kapinallinen tämän vuoden huhtikuussa.