Elokuva
Cimmerialaisten johtajan Corinin (Ron Perlman) kirjaimellisesti keskellä taistelua syntynyt poika Conan (Leo Howard) elelee kuin kuka tahansa teini Hyborian muinaisessa valtakunnassa. Hän oppii isältään kaiken tarvittavan, metsästämisen ohella myös heimonsa uskonnon ja muinaisessa kulttuurissa eloonjäämiselle ehdottoman tärkeät taidot taistella, sotia ja tappaa tuhansin eri tavoin ja asein. Leppoisan ja hurmeisten harjoittelujaksojen täyttämän teiniarjen katkaisee Acheronin sotaherra Khalar Zymin (Stephen Lang) hyökkäys verenhimoisten vasalliensa ja ykköshanskansa Ukafan (Bob Sapp) kanssa Conanin kylään, näiden tappaessa jokaisen asukin ja etsiessään mystistä artefaktia, jonka avulla voi herättää kuolleet ja hallita jumaluutena koko maailmaa. Verilöylystä kuitenkin vahingossa eloonjäänyt Conan (Jason Momoa) kasvaa vuosien saatossa treenatuksi lihakakuksi ja taistelee tietään läpi väkivaltaisen maailman, mutta syvällä muskelimiehen sisällä palaa koston tuli perheensä ja kansansa teurastajaa Zymiä kohtaan.

Matka veriseen täyttymykseen on kuitenkin pitkä ja vaarallinen. Vastassa ovat Khalar Zymin mahtavat sotajoukot ja tämän noitatyttären Mariquen (Rose McGowan) maagiset voimat hirviöineen. Muutaman uuden kumppaninsa, merirosvo Artusin (Nonso Anozie) ja mestarivaras Ela-Shanin (Saïd Taghmaoui) tuella Conan jäljittää Zymiä ja päätyy pelastamaan Shaipurin luostarista tämän hirviömäisen hankkeen tärkeimmän osasen, puhdasverisen Tamaran (Rachel Nicholls), karmealta kohtalolta.

"Between the time when then oceans drank Atlantis. And the rise of the suns of Arius. There was an age undreamed of. "

Saksalaissyntyinen, uransa rockvideoiden parissa aloittanut ohjaaja Marcus Nispel on uudelleen lämmittelyjen rutiiniduunari, jonka plakkarissa komeilevat mm. remaket The Texas Chainsaw Massacre (2003) ja Friday The 13th (2009). Nyt Nispel on tarttunut John Miliusin vuonna 1982 ohjaamaan mättöklassikkoon Conan The Barbarian innokkaasti, mutta valitettavasti tyystin ilman lahjoja. Miliusin päällekäyvän fasistinen maailma ja kaikessa yksinkertaisuudessaan selkeä koston logiikka on korvattu nykyaikaisilla kuvakikoilla ja mainoksista tutulla estetiikalla. Lukuisista taistelukohtauksista ilmiselvästi inspiroitunut Nispel kuittaa rytmin ja dynamiikan puutteen ylenpalttisella verenroiskutuksella kiduttaen, paloitellen ja murskaten niin ihmisiä, demoneita kuin eläimiäkin sadistisesti. Conan The Barbarianin innovatiiviset tappotavat ja ruumislaskuri pyörähtävätkin aivan omille lukemilleen genren muihin merkkiteoksiinkin verrattuna. Kököt digitaalitehosteet ja jälkituotannossa turhaan lisätty kolmas ulottuvuus eivät kuitenkaan tuo elokuvaan mainittavampia lisäarvoja.

Thomas Dean Donnellyn, Joshua Oppenheimerin ja Sean Hoodin käsikirjoitus Robert E. Howardin luomien tarinoiden pohjalta ottaa välimatkaa Oliver Stonen 1982 adaptaatioon lisäämällä juonenkäänteisiin mystiikkaa, mutta esittää silti orjallisesti ne tutut ja tärkeimmät elementit Conanin kasvaessa kohti kuninkuutta. Finaalia lähestyttäessä aina vain väkivaltaisemmiksi menevien tappojaksojen välille ei liiemmin ole kirjoitettu hengähdystaukoja, mitä nyt kerran sankarikaksikolle tarjotaan minuutin mittainen tuokio lempiä tanakan teurastuksen jälkifiilareissa.

Roolissa, joka teki Arnold Schwarzeneggerista tähden, tv:stä (mm. Stargate: Atlantis, Game of Thrones) tuttu havaijilainen Jason Momoa on esikuvaansa parempi näyttelijä, mutta kärsii ajoittain pahasta vakuuttavuuden puutteesta. Dialogiosuudet hoituvat miten kuten hauiksillaan paremmin esiintyvän kaapin lausuessa käsikseen rustattuja päättömyksiä, mutta toimintakohtauksissa herran fysiikka nousee paremmin esille. Momoan yritteliästä tulkintaa kokonaisuutena tarkasteltaessa useimmiten mieleen nousee kuitenkin suunnaton ikävä Ison Arskan jäätävän jäykkää ja lapsenomaisen psykoottista roolityötä kohtaan.

Stephen Langin pääpahis Zym herättää ilkeydellään lähinnä hilpeyttä, eikä perverssin arpinaaman lopullinen kohtalo tuota katsojalle tarvittavaa euforiaa. Elokuvan naisroolit, Rose McGowanin androgyyni maagikko Marique ja Rachel Nichollsin puhtoinen, mutta letaalin lahjakas Tamara, eivät anna esittäjilleen minkään valtakunnan mahdollisuuksia kunnolliseen tulkintaan. Karismaattinen rumilus Ron Perlman, joka sai roolin vasta Mickey Rourken kieltäydyttyä siitä, on Conanin tuimana faijana kymmenistä aiemmistakin rooleistaan tuttu itsensä. Kertomuksen kronikoitsijaksi on palkattu Morgan Freeman, jonka taustoja selvittelevä narraatio tuntuu suurimmalta osin pahasti päälle liimatulta. Tyler Batesin score ulvoo ja karjuu nupit kaakossa, mutta ei onneksi edes sen mainittavammin yritä plagioida vuoden 1982 eokuvaan legendaarisen musiikin tehneen Basil Poledourisin ylväitä äänimaisemia.

Yhteenveto
Conan Barbaari vuosimallia 2011 ei ole täysi pyhäinhäväistys, mutta tyystin turha ja arvoiltaan olematon rahastus ei tavoita originaalin naiivin totista ryhtiä ja rehellistä rymistelyhenkeä hetkeksikään.