Elokuva
Robert E. Howardin ikoninen barbaarihahmo Conan tunnetaan parhaiten valkokankaalla niin ikään ikonisen Arnold Schwarzeneggerin esittämänä lihaskimppuna vuoden 1982 Conan Barbaarissa. John Miliuksen ohjaama ja käsikirjoittama näytelmä on brutaali ja miliusmaisen allegorinen miekkafantasia, jonka tahatonta camppiuttakaan ei voi kiistää. Barbaarin uusioversio vuodelta 2011 on sen sijaan vain hajuton, mauton ja sieluton turhake.

Tusinakauhuremakeja ohjannut Marcus Nispel luotsii Conan the Barbarianista toki visuaalisesti näppärän fantasian, mutta Thomas Dean Donnellyn, Joshua Oppenheimerin ja Sean Hoodin käsikirjoitus muokkaa touhun hengettömäksi ja verenläträyksestä huolimatta lapsiystävälliseksi toimintaelokuvaksi. Sodassa syntynyt barbaarilapsi Conan (vanhempaa muskelikärryä esittää Jason Momoa) kokee nuoruusvuotensa kovan oppikoulun menettämällä äitinsä synnytyksessä ja isänsä pojankloppina sadistiselle heimopäällikkö Khalar Zymille (Steven Lang). Iän karttuessa mielessään vain kosto, Conan metsästää Zymin kätyreineen käsiinsä tyydyttääkseen sisällä vellovan raivonsa.

Suomeen K-15-leimalla rantautunut Conan the Barbarian hyödyntää elokuvamitassaan ronskisti verta, mutta Nispelin tyylittely on kevyen viihteellinen ilman vatsankääntäviä efektejä, joita hahmon ympäröimä mytologia vaatisi. Elokuvan upeasti suunniteltu ja esitetty fantasiamaailma huokuukin täysin erilaista tunnelmaa kuin kerronta saati toiminta pystyvät antamaan. Miliuksen ja sarjakuvien nihilistisestä maailmankuvasta on siirrytty lähemmäksi taannoisen Disney-hitti Prince of Persian veijarimaista ilveilyä. Villisti vaihtuvat lokaatiot ja uudet lyhyeksi jäävät tuttavuudet karkaavat käsikirjoittajakolmikon käsistä, eikä lopputuloksessa ole minkäänlaista koherenttia suunnitelmaa.

Nimikkoroolin haltuunsa ottava Jason Momoa tuo lihaksikkaaseen hahmoonsa enemmän eloa kuin Iso-Arska aikoinaan, mutta jää vääjäämättä aneemisen käsikirjoituksen orjaksi. Fyysisen olemuksensa puolesta mieheltä löytyy tarvittavat aspektit, mutta lapsenomainen dialogi ei istu sen koommin Momoan kuin muidenkaan näyttelijöiden suuhun. Puolivillaisella filosofoinnilla kyllästetyt keskustelut saavat isäukkoa esittävän Ron Perlmanin tuntumaan karkealta karikatyyriltä, eikä Langin sotaherra tai tämän noitakätyriä näyttelevä Rose McGowan yllä juuri sen paremmille meriiteille. Rachel Nicholsin ja Momoan väliset kohtaukset ovat muka hauskoja toteamuksia, joiden huumorillinen alleviivaus on perin ennalta arvattavaa.

Tekniikka
2.25:1-kuva on erinomaista jälkeä. Tarkka kuva piirtyy kauniina läpi elokuvan, ja yksityiskohtien paljous häikäisee runsaudellaan. Käsitelty värimaailma toistuu kiitettävästi. Mustan taso on niin ikään onnistunut.

Jälkituotannossa toteutettu 3D-konversio on kohtalainen. Ajoittaista crosstalkia lukuun ottamatta syvyysvaikutelma on onnistunut, vaikka heikkenee lähes olemattomiin vähänkään hämärämmissä kohtauksissa. Mustan taso muutoin säilyy luonnollisena, eikä terävyydestä saati värimaailmasta jouduta tinkimään.

DTS-HD 5.1 -raita tukee hyvin elokuvan aggressiivista äänimaailmaa. Aktiivinen kanavaerottelu tykittää lähes tauotta hellävaraisia tilaääniä ja massiivisia täsmäiskuja sujuvasti läpi kanavien. Matalat taajuudet jylisevät uhkaavasti ja tuovat erinomaista lisätukea.

Lisämateriaali
Osion avaava The Conan Legacy (17:21) käy läpi barbaarihahmon historiikin aina Howardin luomisesta nykypäivän inkarnaatioon asti. Tuotantotiimin turinointi valottaa hieman sitä, miten nykyversioon päädyttiin. Henkistä jatkumoa tuo Robert E. Howard: The Man Who Would Be Conan (10:58), joka kronikoi ytimekkäästi hahmon luoneen Howardin elämän.

Battle Royal: Engineerin the Action (9:31) tutustuu elokuvan toimintakohtauksiin niin stunttien kuin tehosteiden avulla. Lyhykäisyydessään dokumentti jää hivenen vajaaksi. Staging the Fights -osiossa (5:34) nähdään puolestaan elokuvassa nähtyjen kohtausten esivisualisointi vaihe.

Yhteenveto
Kevyt ja lapsellinen versio ikonisesta barbaarihahmosta, jonka uusi tuleminen on lähempänä veijarimaista kujeilua kuin nihilististä selviytymistä.