Elokuva
Kolmea vailla kuusikymppinen Otis Blake (Jeff Bridges), paremmin lavanimellään Bad Blake tunnettu entinen kantritähti, elelee mitenkuten pahenevan alkoholismin, ärhäkän luonteen ja aina vain pienemmiksi käyvien keikkapaikkojen kurimuksessa. Ketjussa röökääminen, paukkujen kiskominen ja terävä kieli ovat maksaneet Badille jo muutaman avion eikä mies ole vuosikausiin edes tavannut nyt jo aikuista poikaansa. Ainoina tosi ystävinä ovat uskollinen manageri Jack Greene (Paul Herman) sekä itsekin laitapuolen tunteva baarinpitäjä Wayne Kramer (Robert Duvall), jonka juottolassa Badille on kaikesta huolimatta yhä piisannut tilaa lavallakin.

Vaan kun yhdellä keikalla vastaan tulee valloittava nuori nainen, sanomalehtitoimittaja Jean Craddock (Maggie Gyllenhaal), alkaakin näyttää siltä, että kiukkuisella kitaristilla olisi vieläkin jakoa isoilla lavoilla nuorempien starojen keskellä. Samalla kun uran elpyminen nostaa päätään, Bad huomaa, ikäerosta huolimatta, löytäneensä Jeanista ja tämän nelivuotiaasta Buddy-pojasta (Jack Nation) itselleen perheen, jollaista hänellä ei ole ollut vuosikymmeniin. Todellinen breikin paikka tulee, kun Badin entinen oppilas, nyt suuri tähti Tommy Sweet (Colin Farrell), ei normaaleista kantrikonventioista poiketen olekaan unohtanut sivuraiteelle luisunutta mentoriaan, vaan tarjoaa tälle mahdollisuutta kimppaan. Mutta vanhan koiran on aina niin vaikeaa oppia uusia temppuja.

Ensikertalaiseksi ohjaaja/käsikirjoittaja Scott Cooper tekee hämmästyttävän valmista jälkeä, saa nähdyn, kuullun ja koetun muuttumaan todelliseksi ilman ensimmäistäkään countrylauluista ja niiden esittäjistä kertovista leffoista tuttuja kliseitä tai vitsejä: Tiedättehän, että kun hevilevyä soittaa väärinpäin, niin saa yhteyden paholaiseen, kun taas kantriveisua nurin niskoin pyöritettäessä koira herää henkiin, pomo tarjoaa töitä ja vaimo palaa takaisin. Thomas Cobbin romaaniin pohjautuvassa Crazy Heartissa jokainen hahmo on aito ja kokonainen, vaikkakin vioilla pilattuja, mutta ihka oikeita, tuntevia, tavallisia ihmisiä.

Jeff Bridgesillä on plakkarissaan monia ikimuistoisia roolitöitä (mm. The Last Picture Show (1971), Thunderbolt and Lightfoot (1974), Cutter`s Way (1981), Starman (1984), 8 Million Ways to Die (1986), The Fabulous Baker Boys (1989), The Fisher King (1991), The Big Lebowski (1998), The Contender (2000), Iron Man (2008)), joista neljän kohdalla herra on huomioitu Oscar-ehdokkuudellakin. Crazy Heart osui vihdoin kohdalleen ja pystin tuoman rispektin mukana mainion karhea äijä voikin odotella uuden auringon nousua uralleen. Bridgesin tulkinta on pientä, mutta yhtä aikaa valkokankaan täysin täyttävää performanssia, jonka rinnalla kaikki muut jäävät sovinnolla statisteiksi. Bad Blake on kuin luonnonvoima, jonka kautta kaikki muut elokuvan henkilöt peilautuvat.

Vakuuttava ja vaikuttava Maggie Gyllenhaal piirtää niin ikään aidosti koskettavan muotokuvan yksinhuoltajaäitinä, ja saman tekee rauhallisesti nuoremman polven kantristaraa aidosti tulkitseva Colin Farrell. Jännänä detaljina voidaan pitää sitä, että aina takuumies Robert Duvall palkittiin Bridgesin tapaan ainoalla Oscarillaan roolista, joka kertoi viinamäenmieheksi muuttuneesta, entisestä kantritähdestä, joka löytää avaimet uuteen onneen elokuvassa Kantrin kaipuu (Tender Mercies, 1983).

Jo varmasti jokaisen mahdollisen palkinnon työstään musiikin parissa kuitanneen T Bone Burnettin ja vuosi sitten syöpään kuolleen Stephen Brutonin musiikki on tehty sydämellä. Oscarilla Crazy Heartin musiikki huomioitiin parhaasta laulusta The Weary Kind (The Theme of Crazy Heart), jonka Burnettin kanssa kirjoitti nouseva tähti Ryan Bingham, joka myös esittää tunteikkaan balladin. Kokonaisuutena tien päälle pääsyä huutava soundtrack on rennosti rullaavaa, mutta myös syvältä kouraisevaa kantrirockia, jonka juuret ovat syvällä cajun-vaikutteisessa bluesissa.

Bridges esittää kappaleensa yksinkertaisen loistavasti, mies ei ole laulaja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tulkinnan karheus voittaa välittömästi puolelleen. Introssa paiskattu maantien makuinen Somebody Else, rennosti keinuva I Don`t Know, koskettavan kaunis Brand New Angel sekä Colin Farrellin kanssa duona tulkittu Fallin`& Flyin` toimivat jokainen loistavasti. Matkan varrella kuullaan myös monia muita legendoja, joista esiin voidaan ehdottomasti nostaa mm. Buck Owens (Hello Trouble), The Delmore Brothers (I Let The Freight Train Carry), Lightnin`Hopkins (Once a Gambler) sekä Robert Duvallin ypöyksin tulkitsema Live Forever.

Yhteenveto
Jeff Bridgesin pitkän uran komeimpia roolitöitä toi vihdoin sympaattiselle herralle Oscarin ja täysin ansaitusti.
Crazy heart on koskettavan herkkä ja eletyn elämän makuinen siivu savulta ja viskiltä, pölyltä ja vereltä, mutta myös intohimolta ja rakkaudelta maistuvaa realismia.