Elokuva
                                                           Bad Film Hallelujah.

Nimetön sairaala, nimettömässä kaupungissa. Sarah (Skye Bennett) on oudosta, autistisesta sairaudesta kärsivä nuori tyttö, jonka isä Ben (Noah Huntley) saa tarpeekseen kapulakielen taakse piiloutuvista lääkäreistä ja päättää kuskata tyttärensä saamaan hoitoa muualta kuin kasvottomalta terveydenhuoltoyritykseltä.
Virkasiskojensa tapaan ylityöllistetty ja alipalkattu sairaanhoitaja Emily (Dominique McElligot) yrittää kaikkensa estääkseen jatkuvaa lääkitystä tarvitsevaa Sarahia ja Beniä poistumasta ja tunkee itsensä näiden kanssa väkisin samaan hissiin. Kun hissi yhtäkkiä rymähtää paikoilleen kesken matkan, kyydissä olleet eivät heti ymmärrä joutuneensa niihin pimeämpiin kerroksiin, joissa elävillä ei ole enää huolta huomisesta, sillä se ei ole tulossa. Kummalliseen limbotilaan jääneen ryhmän joukossa on myös möreällä äänellä komentoja jakava ja ammattiinsa nähden erittäin raskaasti aseistettu afrobrittiläinen vartija (Leon Herbert), nilkki liikemies (William Hope) sekä koko ajan arvoituksellisia höpisevä kännikalakulkuri Tobias (Ronald Pickup). Kun käytäviltä alkaa löytyä kasoittain mätäneviä ja runneltuja ruumiita ja joka nurkasta puskee vielä päälle verenhimoisia hirviöitä (Lordi -yhtyeen jäsenet), eloonjääneet alkavat vihdoin vakuuttua siitä että jokin on tavallista enemmän vialla.

Liekö sitten musavideoiden ja mainosten tekijänä kynsiään hioneen ohjaaja Pete Riskin riskinotto kannattanut, sillä harvemmin kaikesta pelosta vapaa kauhuelokuva on toiminut hyvänä käyntikorttina tulevaisuutta ajatellen.
Tomi Putaansuun ja ohjaaja Riskin idean pohjalta käsikirjoituksen vääntänyt Pekka Lehtosaari on ollut mahdottoman tehtävän edessä yrittäessään saada sen kymmenet ihan oikeista kauhuleffoista varastetut irralliset kohtaukset edes jotenkin loogiseen järjestykseen. Röllin sydän -elokuvan ohjaaja Lehtosaari on käyttänyt kytkynä rinnakkaistodellisuutta, joka sekin jätetään lapsipuolen asemaan yleisen tohinan keskellä. Kaiken pahan alku, Mr. Lordi, on saanut suhteettomasti mannaa historiallisen viisuvoittonsa ansiosta, mutta nyt toivoisi jotain muutakin saatavan aikaiseksi kuin sitä samaa ryöstöviljelyä, jota on nähty yhtyeen Sam Raimin kauhuklassikkoa Evil Deadia (1981) surutta lainanneissa videoissa (kaikki Riskin ohjaamia) ja varsinkin Lauri Haukkamaan 2004 ohjaamassa ja niin ikään Lordin itsensä ideoimassa lyhytelokuvassa The Kin.

Yleensä irtorahan tarkasti haistava megatuottaja Markus Selin on nyt 4,3 miljoonan euron budjetilla tehdyn leffansa kanssa pahasti myöhässä. Uutta levyään vasta valmistelevan Lordin suurin suksee ajoittui Ateenan laulukisan voiton jälkimaininkeihin, 2006 vuoden kesään ja syksyyn, joten taloudellisestikin ajatellen Dark Floors on turhaa uhkapeliä kotimaamme muutenkin suppeassa ja penneillä pelattavassa elokuvatuotannossa. Kliseitä kliseiden perään esittelevä Dark Floors, tai siis Dark Floors - The Lordi Motion Picture, kuten sen oikea nimi kuuluu, on henkilögallerialtaan yksinkertaisesti naurettava. Tyhmästä ryhmästä ei puutu oikeastaan enää muuta kuin kiroileva skottitalkkari, ylilihava sidekick ja urhoollinen koira. Dialogissa toistetaan lukemattomia kertoja samoja, jo tuhannesti kauhuleffoissa kuultuja fraaseja, lähtien hölmöimmällekin katsojalle hälytyskellona kilkattavasta ”What is that noise?”- kysymyksestä. Ja kuten kaavaan kuuluu, jokainen henkilö toimii kerta toisensa jälkeen ällistyttävän typerästi. Vaikka ollaan vain sekuntia aiemmin teroitettu yhdessä pysymisen tärkeyttä, eikös joku ole heti tunkemassa yksin päätään ulos ovesta.

Näyttelytyö on kautta linjan heikkoa ja paikoin raivostuttavan itsetietoista elvistelyä. Varsinkin omahyväistä ja petollista liikemiestä esittävän William Hopen typerä pörssihai menee niin yli tahattoman komiikankin, että hahmon pöhköily muiden jaloissa tuottaa katsomoon miltei fyysistä kärsimystä. Eikä helpotusta tarjoile myöskään mystisiä mutiseva rapajuoppo Ronald Pickupkaan (suomalaiselle yleisölle tutumpi hauskan Vävypoika oon -sarjan homppelina majuri Fraserina), jonka suuhun on tungettu kaikki ne kliseisimmätkin profetiat pian tulevasta kalmankylmyydestä ja ajan loppumisesta. Pyörätuolissa istuva Sarah kaipaa vielä alituiseen kadonnutta punaista liituaan ("I want the red crayon"), kas kun ei hohtomaisesti punaista huonetta (red rum)?

Suurimmat syyt pelotteiden epäonnistumiseen ovat niiden itse aiheuttajat, Lordi-yhtyeen soittajavesselit. Kun runsaalla lateksilla maskeeratut muusikot ovat kuuluneet julisteina jokaisen alakouluikäisen huoneen seinille jo muutaman vuoden ja myyneet naamaansa karkkiin ja kolapulloihin, niitä on kovin hankalaa enää kokea kauhean karmaiseviksi. Pelottavampaa, ainakin allekirjoittaneelle, voisi ollakin esimerkiksi 2007 euroviisuvoittajan, Serbian Marija Šerifovicin ilmestyminen seinänraosta uhkailemaan, sanotaan nyt vaikka täysimittaisella konsertilla.

Paremmuutta Dark Floorsissa edustavat Ville Riipan perinteisiiin luottava score, joka kierrättää paikoin innovatiivisestikin genren klassikoita aina John Carpenterin Halloweenista (1978) ja Christopher Youngin Hellraiserista (1987) lähtien. Toinen onnistuja on tunnelmallisesti kohelluksen taltioinut kuvaaja Jean-Noël Mustonen, joka osaavasti kierrättää hitaita kamera-ajoja ja nopeita siirtymiä genreen passelisti istuvalla, harkitulla tyylillä. Myös finaalin vetävät digitehosteet todistavat, että tarvittava tekniikka ja sen hallitsevat käyttäjät löytyvät nykyään jo härmästäkin. Puolisonsa Johanna Askola-Putaansuun kanssa Mr. Lordi on päässyt hyödyntämään myös toista intohimoaan, erikoistehostemeikkausta ja luonut elokuvaan kymmenittäin groteskeja zombeja, joiden esikuvat ovat tuttuja alan gurujen Tom Savinin, Rick Bakerin, Gregory Nicoteron ja Howard Bergerin kymmenistä töistä.

Yhteenveto
Teknisesti kilpailukelpoinen Dark Floors ei kuitenkaan toimi kokonaisuutena. Originaaleja kauhukuvia kunnioittavaksi pastissiksi se on liian läpinäkyvä, shokkitehoiltaan avuttoman löysä, ja ollakseen edes koomisesti hekotuttava, Scary Movie -sarjan tyylinen spooffaus, se on aivan liian vakavissaan tehty. Bad…Film…Hallelujah.