Elokuva

On vuosi 2019 ja vuosikymmen aiemmin puhjennut virus on tehnyt miltei kaikista ihmisistä vampyyreita. Originaali ihmiskunta on huvennut kymmeneen prosenttiin väestöstä, ja heistäkin suurin osa roikkuu koomassa suuren konglomeraatin tutkimuskeskuksessa odottamassa kuiviin lypsämistä. Vampyyreille elintärkeä ihmisplasma on kuitenkin kulumassa loppuun. 

Bromley Marks -yhtiötä johtava Charles Bromley (Sam Neill) hallitsee kovalla kouralla verimarkkinoita ja tarjoaa ikuisen elämän eliksiiriä vain ja ainoastaan niille rotukumppaneilleen, joilla on siihen varaa. Mutta ei verenimijöiden epäelämä siltikään herkkua ole: persaukisimmat piikkihampaat kehittelevät kapinaa, koska valtaapitävät blandaavat näille kalliilla myytävää plasmaa entisestään ja kaikkein köyhin rupusakki on jo taantunut siivekkäiksi hirviöiksi, jotka metsästävät kaikkea mikä liikkuu. Myös ihmiskunnan rippeet ovat valmiita vastaiskuun ottaakseen takaisin paikkansa maailman johdossa. 

Sekasorron keskipisteeseen joutuu omatunnon rippeitä mukanaan kantava vampyyri Edward Dalton (Ethan Hawke), veritutkija, joka yrittää epätoivoisesti löytää synteettisen substituutin ihmisverelle ja näin estää koko kansankunnan päätymisen sukupuuttoon. Dalton törmää kolmannen asteen konfliktiin pikkuruista vastarintaliikettä johtavien, Elvikseksi kutsutun Lionel Cormacin (Willem Dafoe) ja tämän kylmän käsikassaran Audrey Bennettin (Claudia Karvan), kanssa ja huomaa yllättäen päivänvalolla olevan aivan erilainen merkitys vampyyreille kuin tähän asti on luultu..

Yhden lyhärin (The Big Picture, 2000) ja yhden kokopitkän (Undead, 2003) tehneiden aussikaksosten Michael ja Peter Spierigin Daybreakers on kunnianhimoinen, mutta turhasti toiminnalla tehostettu kauhuscifi, jonka parissa silmä lepää, mutta ajatteluväline huutaa omaperäisyyttä ja fiksumpia kokonaisratkaisuja. Käänteissä on alussa kekseliäisyyttä ja mukavaa tuttuuden tunnetta, mutta mitä pitemmälle tohina etenee, sitä väkinäisemmiksi juonenkäänteet ja yllätyspaljastukset muuttuvat. Veljesten käsikirjoitus tulvii goottilaista tunnelmaa ja surumielistä lopunajan odottelua, jota Ben Nottin tunnelmallinen ja kauniisti valaistu kuvaus korostaa. Melankolinen meininki katkaistaan kuitenkin tasaisin väliajoin tyystin eri elokuvaan kuuluvilla ammuskelu- ja takaa-ajotuokioilla, joissa ruumiita ruhjotaan rujosti ja annetaan punaisen elämännesteen roiskua pitkin pitäjiä.

Ethan Hawke on oma läpinäkyvä itsensä eettisiä näkökantoja pohtivana vegaanivampyyrina, joka kantaa pysähtyneessä sydämessään muistoja ihmisenä olon ihanuudesta siinä mitassa, että on valmis kääntymään omiaan vastaan. Willem Dafoe on mies paikallaan kiukkuisena kovapäänä, mutta herran mehevä rooli pilataan umpityperällä dialogilla, jossa joka toinen lause tuntuu olevan herja tai köykäinen yksrivinen. Monissa liemissä keitetty Sam Neill ottaa paikkansa ikävänä yritysjohtajana, jolle ei edes oma tytär (Isabel Lucas) ole tarpeeksi merkityksellinen haalittaessa ahneesti lisää valtaa ja mammonaa. Arkisen kaunis Claudia Karvan passaa tulisieluiseksi taistelijaksi kivasti, mutta Hawken militanttina vampyyriveljenä nähtävä Michael Dorman tunkee itseään aivan liikaa eturiviin.

Christopher Gordonin score on melankolista viulumusiikkia ja toimintajaksoissa lyömäsoittimiin luottavaa paukutusta, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä sen suuremmin jättämättä. Useammin kuin kerran teemailu tuo mieleen Hans Zimmerin ja James Newton Howardin kimppakeikat Batman Begins (2005) ja The Dark Knight (2008) pääsemättä kuitenkaan hetkeksikään samalle synkkyyden ja surumielisyyden tasolle. 

Yhteenveto

Ainoastaan ajatuksen tasolla kiehtova aneeminen tieteiskauhuttelu lupaa enemmän kuin antaa ja jää lopulta kokonaisuutena osiensa summaa pienemmäksi.