Elokuva
Quentin Tarantino on jo osoittanut nostalgisuutensa Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fictionin (1994) kaltaisilla elokuvillaan. Sama menneisyyden ihannointi jatkuu Tarantinon yhdistäessä voimansa Robert Rodriguezin kanssa. He työskentelivät yhdessä jo Frank Millerin sarjakuviin perustuvan, piakkoin jatko-osia saavan Sin City –filmatisoinnin (2005) parissa. Tällä kertaa heillä on tarkempi työnjako kumppanusten työstäessä omia tarinoitaan episodinomaiseen elokuvaan. Tarkoituksena oli tuottaa kahden erillisen elokuvan näytäntö kunnianosoituksena Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvuilla olleelle käytännölle esittää halpoja, seksistisiä ja väkivaltaisia B-tuotannon elokuvia tuplanäytöksinä. Tuloksena on Grindhouse, joka koostuu Tarantinon tarinasta Death Proof ja Rodriguezin kontribuutiosta elokuvalle on nimeltään Planet Terror.

Koska kahden leffan näytökset eivät ole olleet Yhdysvaltojen ulkopuolella normaali käytäntö, päätettiin tarinat erottaa erillisiksi elokuviksi. Päätökseen on mitä luultavimmin vaikuttanut myös yli kolmituntisen kahden elokuvakokonaisuuden heikko menestys Yhdysvaltojen teatterikierroksella. Ensimmäisenä Suomeen saapuu Tarantinon naisenergiaa, machoilevaa kaahailua ja väkivaltaa pursuava tarina Death Proof. Itsenäistymisprosessissa elokuvan pituus venyi lähes puoli tuntia pidemmäksi. Kokonaisuuden toinen osa, Planet Terror, saapuu suomalaisiin elokuvateattereihin 20. heinäkuuta.

Alun perin kaksoisnäytöstä varten luotu Death Proof on itsessäänkin kaksijakoinen. Molempien osien yhteisenä nimittäjänä on Kurt Russelin tylyn uskottavasti esittämä, pirullisen vinksahtanut stuntnäyttelijä Mike, jonka kaikki tuntevat nimellä Stuntman Mike. Mike on erikoistunut autotemppuihin, ja hän kruisaileekin kuolonvarmaksi varustellulla vauhtihirmulla naisia jahdaten. Miken auto on vahvistettu teräksellä siten, että sillä voi kolaroida miten päin vain ilman suurempaa vaaraa. Mike käyttää autoaan aseena tappaessaan kohtaamiaan naisia yksi toisensa jälkeen. Mukana onkin suuri joukko naisia, joista suurin osa nähdään kankaalla vain lyhyen hetken. Muiden muassa seikkaulussa mukana ovat Kim (Tracie Thoms), Lee (Mary Elizabeth Winstead) ja Abernathy (Rosario Dawson).

Nykyaikaan sijoittuva Death Proof on toteutettu alusta loppuun drive-in- ja grindhouse-elokuvateattereiden kultaisen aikakauden tyyliin vailla turhia hienosteluja. Yksinkertaista tarinaa ryydittävät häpeilemätön seksuaalisuuden korostaminen ja raivoisa väkivaltaisuus. Leffa ei kuitenkaan ole tauotonta toimintaa, vaan tuttuun tarantinomaiseen tyyliin mukana on pitkiä, näennäisen merkityksettömiä, mutta yleensä verbaalisesti varsin nokkelia dialogeja. Tällä kertaa puhetulva uhkaa paikoitellen paisua yli äyräiden ja pieni tiivistäminen olisi saattanut jäntevöittää kokonaisuutta merkittävästi. Myös monien keskeisten hahmojen näyttelyssä on toivomisen varaa, vaikka osittain vaikutelma saattaa johtua rajoitetusta valkokangasajasta.

Autenttisuuden tavoittelu ei suinkaan jää tarinankerronnallisiin ja hieman karikarimäisten henkilöiden tasolle. Death Proof on tehty viimeisen päälle muistuttumaan eksploitaation kulta-ajan elokuvia. Kuvaan on keinotekoisesti lisätty roskia ja naarmuja sekä katkennutta filmiä mallintavia hyppäyksiä. Filmi näyttää kuitenkin parhaat päivänsä nähneeltä. Kuluneen filmin ohella ongelmia aiheuttavat mm. väritasapainon vaihtelu kohtauksesta toiseen ja valkokankaalla näkyvät, teatterissa poukkoilevien katsojien varjokuvat. Yhdysvalloissa esitetystä versiosta puuttui jopa pari kohtausta esimerkkinä aiempien teatteriesitysten pitäjien yksityisiin kokoelmiin kadonneista filmikeloista. Suomeen on kuitenkin onnistuttu löytämään ehyt filmikopio, jossa myös edellä mainitut kadonneet filmikelat ovat mukana. Toinen kyseisistä kohtauksista on osittain mustavalkoinen.

Death Proof tarjoaa esikuviensa tavoin harmitonta ajankulua, joka on parhaimmillaan elokuvateatterissa tai muutoin hieman suuremmalla porukalla nautittuna sopivan kollektiivisen kokemisen nostaessa elokuvaelämyksen uusiin sfääreihin. Pohjimmiltaan Death Proof on Tarantinon kumarrus Vanishing Pointin (1971) ja Puhallettu 60 sekunnissa (1974) kaltaisten kaahailuelokuvien suuntaan. Mukana on kuitenkin aimo annos sarjamurhaajaslashereistä tuttua juonentynkää ja tilkkanen verihurmosta. Kokonaisuutta maustamassa on runsaasti tarantinomaista, ylitsepursuavan tyhjänpäiväistä dialogia sekä kameran kuljetusta. Vaikka aiemmin Tarantinon luomat dialogit ovat usein toimineetkin, tällä kertaa ne uhkaavat ylenpalttiudessaan kääntyä itseään vastaan. Ne hidastavat tarinan kulkua huomattavasti jättäen sen usein junnaamaan paikalleen varsinkin elokuvan alkupuoliskolla. Jälkimmäinen puolisko saa huomattavasti lisää vauhtia loppua kohti edetessään, jolloin hurjaakin hurjemmat sijaisnäyttelijät esittävät parasta osaamistaan hurjien autostunttien ja kaahailun muodossa. Erityismaininnan ansaitsee autossa ja sen ulkopuolella viihtyvä hurja stuntnainen Zoe Bell, joka tuurasi Uma Thurmania pahimmissa taistelujaksoissa Tarantinon ohjaamassa martial arts -spektaakkelissa Kill Bill.

Nähtäväksi jää millaisia DVD-julkaisuja Grindhouse tuo tullessaan. Esimerkiksi Sin City poiki normaalin teatteriversion lisäksi erikoisjulkaisun, jossa elokuvan kaikki episodit olivat mukana kronologisina pidennettyinä versioina irrallaan elokuvan tarjoamasta viitekehyksestä. Toisaalta Tarantinon lupaamaa Kill Bill -elokuvien tarinoita yhdistävää mammuttimaista versiota ei olla nähty vieläkään. Todennäköisesti Euroopassa saamme ainakin aluksi kotikatsomoon teattereissa nähdyn pidennetyn version. Nähtäväksi jää, saammeko jossain vaiheessa käsiimme Yhdysvalloissa julkaistun version, jotta voisimme itse todeta lisäminuuttien vaikutuksen elokuvan tarinankerrontaan ja viihdyttävyyteen. Olisiko hieman lyhyempi versio jaksanut kantaa paremmin alusta loppuun. Nykymuodossaan Death Proof on ylipitkä ja epätasainen teos, joka voisi hyötyä jonkinasteisesta uudelleen editoinnista. Muutoin elokuva on ulkoisesti tyylitelty ja rosoisen kaunis viihdepaketti, jossa on kuitenkin varsinaista sisältöä jopa vähemmän kuin Tarantinon teoksissa keskimäärin.

Yhteenveto
Visuaaliseen ilmeeseen perustuva Death Proof on Quentin Tarantinon kumarrus 1960- ja 1970 -lukujen roskaelokuville, joissa miehet ovat machoja, autot nopeita ja naiset kuumia. Paikoitellen paikallaan junnaava tarina keskittyy stuntajaja Miken naismetsästykseen. Veitsien asemasta Mike käyttää murha-aseenaan elokuvien stuntteja varten erikoisvahvistettua autoa. Humoristisella otteella tehty teos tasapainottelee dialogivoittoisten kapakkakohtausten ja toimintapainotteisemman sisällön välillä saavuttamatta kuitenkaan tasapainoa. Toteutuksessa tarinan sisältö ja henkilöhahmot ovat jääneet elokuvan tyylin jalkoihin. Mukana on runsaasti tarantinomaisia koukkuja, mutta kokonaisuus häviää kuitenkin ohjaajan aiemmille teoksille. Death Proof tarjoaa kuitenkin puutteistaan huolimatta oivallisen tavan viettää pari tuntia, ja moni aiemmista Tarantinon elokuvista pitänyt varmasti pitää myös tästä.