Detroit, nyt. Kolme nuorisorikollista, Rocky (Jane Levy), Alex (Dylan Minnette) ja Money (Daniel Zovatto), haalivat elantonsa murtokeikoilla taloissa, joihin Alexin isä on asentanut hälytyslaitteistot. Rockyn unelmana on viedä pikkusiskonsa Diddy (Emma Bercovici) kauas Kaliforniaan, pois pahan perheen ulottuvilta, mutta suunnitelma vaatii paljon rahaa. Sitä tarjoaa yllättäen diili, jonka kohde tuntuu äärimmäisen helpolta, sokean Norman Nordströmin (Stephen Lang) talo, jossa huhutaan olevan kätkettynä reippaasti rahaa. Erakkona koiransa kanssa asuva sotaveteraani Norman osoittautuu kuitenkin joksikin vallan muuksi, kuin helposti rullattavaksi vanhukseksi.

Kauhuklassikko Evil Deadin (2013) laiskan lämmityksen ensimmäisenä kokopitkänään ohjanneen urugualaisen Fede Alvarezin uusin esitys, Don`t Breathe, on täysi vastakohta splatteriin ja roiskeeseen luottaneelle humpuukihorrorille. Don`t Breathe luottaa tunnelmaan sotkemisen sijaan, ja vaikka julmaa väkivaltaa tästäkin löytyy, pääpaino on näppärästi rakennetulla näyttämöllä ja kireiksi kehittyvillä tilanteilla.

Alvarezin ja Rodo Sayaguesin kirjoittama trilleri ei ole ensimmäinen esitys, jossa pahaan paikkaan joutuva päähenkilö on sokea, samaa tekniikkaa kun hyödynsi jo Terence Young elokuvassaan Yksin pimeässä (Wait Until Dark, 1967), mutta kääntämällä asetelmaa ja siirtelemällä onnistuneesti uhan suuntaa, kyttäily saa uutta pontta ja puhtia. Suljetussa tilassa käytävä selviytymiskamppailu sisältää myös muutaman nokkelan käänteen, joilla fokus ja varsinkin sympatiat vaihtavat rivakasti osoitetta muutamaankin kertaan. Vaikka logiikka onkin muutaman kerran koetuksella ja finaalissa turha twisti, uhkakuvan katselee silti ilman puutumista.

Lähinnä jenkkitelkasta tuttu trio, Levy, Minnette ja Zovatto, ovat tavallaan ihan katu-uskottava kopla, jotka oikeuttavat tekosensa paremman elämän tavoittelulla, se, mikä leffaan tuo jännitteen, on Stephen Langin karu ja karhea rooli uhrista armottomaksi metsästäjäksi muuttuvana veteraanina. Äijälle ei ole montaakaan sanaa dialogia annettu, mutta eipä tuo tunteista polttavin, katkeruus, sen suuremmin ääneen lausuntaa tarvitsekaan.

Julma ja kiukkuinen jännäri on puhdas genre-elokuva, joille on aina tilausta, kunhan tekijät tietävät, mitä ovat tekemässä. Tässä tapauksessa näin on päässyt käymään.