Elokuva
Tehostespesialistina paremmin tunnetun Stefen Fangmeierin esikoisohjaus, Eragon, perustuu Christopher Paolinin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin, joka on suositun Perillinen-fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Paolini oli vasta 15-vuotias aloittaessaan bestsellerinsä kirjoittamisen. Kirja ja näin ollen myös elokuva kertoo nuoresta lohikäärmeratsastaja Eragonista, joka ryhtyy Saphire-lohikäärmeensä kera uhkarohkeaan taisteluun kuningas Galbatroxin joukkoja ja niiden pirullista pääjehua, Durzaa, vastaan.

Tarina on juuri sellaista huttua kuin voi odottaa syntyvän liian paljon fantasiakirjoja ahmineelta nuorukaiselta. Syyttävä sormi osoittakoon myös elokuvan käsikirjoitustiimiä, joka epäonnistui alkuperäisteoksen muovaamisessa filmauskelpoiseen muotoon. Sekä juonta että henkilöhahmoja vaivaa liiallinen kliseisyys. Eragonin vetovoima ei perustu ainakaan omaperäisyyteen, siinä määrin keskitien kulkija se on omassa genressään. Kuten odottaa saattaa, maailma on mustavalkoinen hyvyyden ja pahuuden välinen taistelutanner.

Lohikäärmeratsastajaa näyttelee pökkelömäinen keltanokka Edward Speleers. Siloteltu hahmo on kirjoitettu yksiulotteiseksi, mutta eipä Speleersin olematon karisma olisi riittänytkään syvällisempään tulkintaan. Sekään ei varmasti estä pikkutyttöjä hukuttamasta poikaa fanipostiin. John Malkovichin rooli Galbatroxina jää mitättömän pieneksi. Jeremy Irons esittää Bromia, entistä lohikäärmeratsastajaa, josta tulee Eragonin mentori tämän valmistautuessa vaativaan tehtäväänsä. Brom on henkilöhahmoista ainoa, joka toimii paremmin valkokankaalla kuin pukinkonttiin ostettavana pienoisfiguurina. Irons tuo filmiin tervetullutta rosoisuutta ja inhimillisyyttä, jota soisi fantasiaelokuvastakin löytyvän. Vahvan maskin takaa mesoava Robert Carlyle hoitaa leiviskänsä kutakuinkin kunnialla, vaikka roolista jääkin vahva kiintiösekopään vaikutelma.

Moni on ennakkoon pelännyt, kuinka kirjan tarina saadaan mahdutetuksi reilusti alle parituntiseen elokuvaan. En halua ottaa tähän kantaa, vaan tyydyn vain toteamaan, että lyhyestä kestostaan huolimatta kyseessä on uuvuttavan pitkäveteinen teos, jota ei lisäpituus olisi ainakaan parantanut. Onhan sillä toki hetkensä, mutta kokonaisuudessaan kerronta etenee kiusallisen jähmeästi näennäisestä toiminnasta huolimatta. Tehosteet ovat luonnollisesti komeat, mutta ei Taru sormusten herrasta -elokuvista ole menty mainittavasti eteenpäin CGI:n saralla. Lohikäärme näyttää söpöltä ja ilmeikkäältä, mutta koska kyse ei ole luontoelokuvasta, siitäkään ei ole rainan pelastajaksi. Maisemat - niin aidot kuin keinotekoisetkin - ovat kauniita, musiikki puolestaan odotetun mahtipontista.

Yhteenveto
Kliseitä kyllästymiseen asti kierrättävä fantasiaelokuva ei uhkaa Taru sormusten herrasta -saagaa millään osa-alueella. Tasapäistynyttä amerikkalaisnuorisoa kosiskelevaa, laskelmoitua tauhkaa.