Elokuva:

 

Steven Seagalin paluun tueksi tehty toimintaelokuvien kliseillä leikittelevä paketti ei sisällä tarinaa tai loogisesti etenevää juonta sen enempää kuin vuoristorata. Silti tivoleissa ja huvipuistoissa esiintyvien laitteiden tavoin myös Exit Wounds osaa olla varsin viihteellinen rymistely. Nostaisin sen Seagalin parhaiden elokuvien joukkoon, vaikka mistään elokuvataiteen merkkiteoksesta ei kyse olekaan. Eikä tarvitsekaan olla. Sen sijaan perjantai-illan viihdykkeenä parin kaljan jälkeen Exit Wounds on paikallaan. Tauotonta toimintaa ja viatonta viihdettä ilman sen kummempaa irvistelyä. Tuotantoportaassa on monia hittielokuvia tuottanut Joel Silver. Kaikkihan muistamme esimerkiksi elokuvasarjat Die Hard ja Lethal Weapon ja hieman tuoreemmasta tuotannosta maininnan ansainnee suurmenestyksen myötä varsinaisen jäljittelijöiden tulvan aikaan saanut The Matrix. Exit Wounds ei jatkanut Silverin hittielokuvien sarjaa, vaikka aloittikin ensimmäisenä viikonloppunaan katsojatilastojen ykkösenä 18 miljoonan dollarin saldolla, mutta ensihuuman jälkeen elokuva häipyi teattereista varsin pian.

 

Elokuvan ohjasi kuvaajana tunnustusta kerännyt Andrzej Bartkowiak, jonka töihin kuuluu mm. Speed, The Devil's Advocate ja Lethal Weapon 4. Seurattuaan aikansa elokuvien valmistumista kameran takana hänelle heräsi halu päästä toteuttamaan omia ideoitaan ohjaajan tuolilta käsin. Hänen esikoisohjauksensa oli kiinalaissyntyisen Jet Lin kanssa tehty Romeo Must Die. Tyyliltään Exit Wounds on saman kaltainen kuin hänen edellinen esikoisohjauksensa Romeo Must Die. Molemmissa rap musiikin kyllästämissä elokuvissa mustien mafiosojen vaikutusvalta ulottuu varsin pitkälle tarinan etenemisen kannalta. Toiminta on pyritty tekemään nykyään muodissa olevaa hongkongilaista toimintafilosofiaa mukauttaen. Jet Lin kanssa tehty Romeo Must Die oli melkoinen pettymys ja aasialaisten taistelulajien taitajan heikoimpia tekeleitä. Sen sijaan Seagalin kanssa valittu linja lisää mielenkiintoa ja tuo elokuvaan aivan uutta hehkua. Romeon vaijereita ylenpalttisesti käyttänyt toiminta vaikutti olevan aivan väärässä paikassa ja erillistä toimintaa. Exit Woundsin toiminta on paremmin yhteydessä elokuvan tyylin kanssa ja kokonaisuus toimii huomattavasti paremmin. Vaikka mukana ei sinällään olekaan mitään uutta ja ihmeellistä toimintajaksot, ovat silti varsin viihdyttäviä ja istuvat kokonaisuuteen hyvin. Vaijerien käyttö on tyylikkäämmin toteutettua eikä loista mailien päähän, vaikkakaan sitä ei erityisemmin edes yritetäkään salata. Ohjaajan lisäksi näillä elokuvilla on muitakin yhteisiä nimittäjiä. Mukana ovat jälleen tutut Romeo Must Die konkarit DMX, Anthony Andrson ja Isaiah Washington. Lisää yhteisiä tekijöitä löytyy kameran toiselta puolelta. Kameran takana puuhannut Glen MacPherson ja leikkaaja Derek Brechin varmasti omalta osaltaan selittävät elokuvien visuaalisen ilmeen ja tunnelman samankaltaisuuksia.

 

Steven Seagal on Orin Boyd, kuriton poliisi Detroitissa. Boyd ei varsinaisesti omilla tempauksillaan aiheutakaan suurta katastrofia ja eräs tärkeähkö henkilö pelastuukin keskellä sotatilaa muistuttavaa kaaosta. Hänen esimiehensä saavat kuitenkin kurittomista ja käskyjä välinpitämättömästi rikkovasta niskurista tarpeekseen ja siirtävät hänet toisiin tehtäviin erityisen pahamaineiselle rikollisten hallitsemalle alueelle. Parikseen hän saa harmaan ja mitään sanomattoman kollegan, jota Isaiah Washington esittää varsin tylsän oloisesti, kuin unessa. Joku voisi sanoa, että onpa harvinaisen sopiva kumppani Seagalille, mutta minä en moiseen syyllisty. Uuden työmääräyksensä saattelemana Boyd törmää heti alkajaisiksi tiukkaan poliisiin, David Vadimin esittämään Montiniin, joka vaikuttaa särmikkäältä ja periksi antamattomalta tyypiltä. Hänen partnerinaan on varsinainen lihaskimppu Useldinger (Matthew G. Taylor). Vaikeudet näyttävät seuraavan Boydia, sillä rauhaa rakastava poliisimme ajautuu hankaluuksiin myös uudella työalueellaan. Minne tahansa hän meneekin läsnä, on joukko tappelunhaluisia nuoria vihaisia miehiä. Jo aluksi tavalliset autovarkaat kiinnittävät huomiota juuri Boydin autoon.

 

Ennen pitkää näköpiiriin törmää suuren luokan huumekauppias ja multimiljonääri Latrell Walker, jota rap tähti DMX esittää varsin sujuvasti. Tosin peruskonnan rooli ei sinällään vaadi erityisen runsaasti kykyjä. Walkerin apurina toimii T. K. Johnson, komediallinen hahmo, jonka tulkitsee Anthony Anderson hauskalla tavallaan. TK omistaa menestyvän tuntuisen strippariklubin joka saattaa olla huumerahojen pesun työväline. Jos Walker miehineen ei tarjoa sankarillemme tarpeeksi vastusta löytyy Boydille vihamiehiä muiltakin, ehkä jopa yllättäviltäkin tahoilta. Jos näinkin kliseisen tarinan kohdalla voi yllätyksistä puhua. Joka tapauksessa poliisien rivitkään eivät ole yhteneväisiä. Virkavallankin edustajatkin ovat inhimillisiä olentoja, ja joskus suuren rahan houkutus siirtyä toiselle puolelle käy ylivoimaiseksi. Siis Boyd saakin olla tarkkana pohtiessaan keneen voi oikeastaan luottaa, vai voiko keneenkään, ja mahdolliset liittolaiset saattavatkin löytyä hieman yllättävältä taholta. Yllättävää on myös nähdä Boyd terapiaryhmässä pohdiskelemassa syitä liialliseen hallitsemattomaan väkivaltaiseen käytökseensä. Puhumattakaan aiemmassa konfliktissa aiheutuneiden massiivisten tuhojen jälkeisestä arvon alennuksesta ohjaamaan liikennettä. Aivan kuten Jackie Chan kultaisella 80-luvulla tehdyssä toimintaklassikossa Police Story 2 nolattune entisenä sankarina, jolta edes liikennevirtojen ohjaaminenkaan ei luonnistu aivan toivotulla tavalla.

 

Exit Wounds tehtiin Steven Seagalille paluuksi toimintaelokuviin. Seagalin edelliset tekeleet eivät olleet erityisemmin keränneet kehuja, ja moni yllättyikin miehen paluusta muutaman vuoden tauon jälkeen. Ja vieläpä yllättävän viihdyttävässä paketissa. Tarinan ainoana tehtävänä on tukea ja tuoda esille hurtin huumorin ryydittämänä toimintakohtauksien lähes tauotonta virtaa. Tavallaan Seagal jatkaa samalla vanhalla tyylillään. Näyttelijänä maneerit ovat hänen aiemmista elokuvistaan tuttuja minimalistisia ja vähäeleisiä. Toiminnan sektorilla on hieman enemmän muutoksia. Vaikkakin periaatteessa hän tekee samoja aikidoon perustuvia liikesarjoja, ne eivät ole kuitenkaan täysin 'umpirealistisia' kuten hänen aiemmissa elokuvissa väitetään olevan. Aikido ei lajina ole erityisen näyttävä, ja muutenkin tosielämän taistelut on usein tylsää katsottavaa ja nopeasti ohi. Varsinkin jos jompikumpi taistelijoista on huomattavasti vastustajiaan etevämpi, kuten Seagal haluaa näyttää olevansa. Mitä tällä haluan sanoa on, että paraskaan martial arts taitaja ei välttämättä ole ihanteellinen toimintaelokuvien tähti, ellei hän tiedä kuinka näyttää hyvältä kameran edessä. Seagalin todellisista kyvyistä sanon vain tämän: mikäli hän on aikidossa puoliksikaan niin edistynyt opiskelija, hänen täytyy olla paljon taitavampi kuin miehen yhdenkään elokuvan perusteella voi päätellä.

 

Exit Wounds pyrkii tuomaan Seagalin toimintaan viihteellistä elementtiä. Elokuvallisia tehostekeinoja ja vaijereita hyväksi käyttäen toimintaan saadaan hieman eloa. Jotkut puhuvat Matrix tyylisestä toiminnasta, mutta mielestäni nämä rinnastukset ovat varsin kaukaa haettuja. Pikemminkin toiminnan koreografiat tulevat Hongkongin suunnalta. Toki Matrix ammensi paljon antia samalta suunnalta, mutta Exit Woundsin toiminta on varsin eri tyylistä pitäen jalat huomattavasti tukevammin maassa ainakin. Joskaan varsinaisesti mitään uutta ja ihmeellistä ei ole mukana, en katso tarpeelliseksi ollakaan. Exit Wounds on toiminnan puolesta mielestäni yksi kiinnostavimpia Hollywood elokuvia viime aikoina. Unohtakaa Tomb Raider ja älkää missään tapauksessa mainitko Charlien enkeleitä. Ja onneksi Exit Wounds ei ole monien aiempien Seagal tuotantojen tapaan umpitosikkomainen toimintapläjäys. Mukana on runsaasti huumoria josta ainakin suurin ei ole tarkoituksetonta, vahingossa käsikirjoittajan tai ohjaajan ajatuskatkon seurauksena mukaan vahingossa lipsahtaneita lapsuksia, vaan osoituksia tekijöiden aidosta huumorintajusta.

 

Kaiken kaikkiaan Exit Wounds on viihdettä, eikä yritäkään olla mitään muuta. Siis jos maskuliininen, runsaasti räjähtävää toimintaa sisältävä humoristinen elokuva miellyttää tässä on sellainen. Mitään syvällisempää merkitystä tai sisältöä tästä on turha lähteä etsimään. Ja hyvä niin.

 

---

 

 

Warner on tehnyt hyvää työtä kuvan kanssa. Anamorfinen video on alkuperäisessä kuvasuhteessaan eli ~2,35:1. Värit toistuvat luontevasti tarkoitetulla ja musta on aitoa ja synkkää. Lukuisissa pimeissä kohtauksissa sävyjä löytyy runsaasti, ja tapahtumista saa hyvin selvää. Kuva on kauttaaltaan terävä ja selkeä jossa virheitä saa hakemalla hakea. Etsimällä voi muutamia roskia löytyä sieltä täältä, mutta ei mitenkään mainittavaksi asti. Ainoa mahdollisesti enemmän häiritsevä seikka on ääriviivojen korostus, jota joissain kohtauksissa on havaittavissa. Parempaakin toki on nähty, terävämpää selkeämpää kuvaa mutta kaiken kaikkiaan kuva on laadultaa varsin hyvä ja ilo katsoa.

---

 
Ääni:

Kielivaihtoehtoina on englanti ja ranska, molemmat Dolby Digital 5.1 -miksauksina. Ääniraita on nykyaikaiselle toimintaelokuvalle tyypillinen räjähtävän dynaaminen. Mukana on paljon ammuskeluja, räjähdyksiä, vauhdikkaita takaa-ajoja, ympärillä pörrääviä helikoptereita ja muuta asiaan kuuluvaa. Kaikki nämä äänet kuuluvat varsin massiivisella tavalla. Koko systeemin kruunaa lähes alati pauhaava viime aikoina toimintaelokuviin niin usein liitetty rock / rap musiikki. Musiikki soi mahtipontisesti ja selkeästi. Juuri tämän tyyppistä musiikkia kuullaan nykyään toimintafilmeissä kokovartalopuudutukseen saakka, mutta mielestäni tässä elokuvassa se toimi silti varsin mallikkaasti. Mukana on myös runsaasti matalia ääniä jotta subwooferin ei tarvitse tuntea itseään tarpeettomaksi. Dialogi kuuluu myös selkeästi ja helposti ymmärrettävästi hukkumatta missään vaiheessa massiivisten ääniefektien alle. Surroundkanavia käytetään varsin mallikelpoisesti pitkin matkaa. Vakuuttava ääniraita jonka kaltaisia uudehkoilta toimintaelokuvilta odotetaankin.

---

 
Lisämateriaali:

Kuva ja ääni ovat varsin hyvin kohdallaan mutta lisämateriaaleissa tarjolla on vain standardikamaa. Vaikka määrällisesti materiaalia on kohtalaisesti normaalijulkaisuun se vaikuttaa lähinnä mukaan nakatulta elokuvan mainosmateriaalilta. Making of dokumentti on kestoltaan noin 18 minuuttia. Sisältö on varsin vähäinen, periaatteessa mainostarkoituksessa tehty filmi tarjoaa vain vähän todellista informaatiota. Parhaimmillaan se onkin puolella korvalla kuunneltuna ja keskittyen katselemaan kulissien takaisia videopätkiä. Siis jos toimintakohtauksien kuvauksien seuraaminen kiinnostaa. Tosin tätäkin herkkua on tarjolla turhan niukasti. Vain harvalla haastateltavalla on sanottavaan mitään aidosti mielenkiintoista. A Day On The Set With Anthony Anderson on 8 minuuttinen dokumentin kaltainen pätkä jossa seurataan Andersonia kuvauspaikoilla. Tämä olisi voinut näyttää mielenkiintoista materiaalia kuvauksesta ja kulisseista mutta ideaa ei käytetä hyväksi. Enimmäkseen Andersson ainoastaan pelleilee ja esittää omaa humoristista puoltaan muka hauskoilla vitseillä. Lisäksi mukana on DMX's musiikkivideo "Ain't No Sunshine"; elokuvatraileri ja infoa näyttelijöistä ja filmiryhmän jäsenistä.
      

---

Yhteenveto:

Exit Wounds on pohjimmiltaan tavanomaista toimintaviihdettä. Perustarina sisältää monia juonen käänteitä, useita varsin mallikkaita toimintajaksoja ja runsaasti huumoria. Ei mitään erityistä mutaa yllättävän viihdyttävä ajatukseton filmografinen vuoristorataseikkailu. DVD julkaisu on kuvan ja äänen laadun suhteen laatutyötä, mutta ohessa tarjotut lisukkeet osoittautuvat täytemateriaaliksi.