Elokuva
Lontoo, nykyhetki. Neljän miehen ryhmittymä miettii, millä päästä, paitsi historiaan, myös paratiisiin? Poliittisesti äärimmäisen epäkorrektia sakkia johtaa Omar (Riz Ahmed), jonka oma perhekin on iskän suurten suunnitelmien takana. Omarin ykköshanskana toimii tämän oma veli, tolkunhäivä Waj (Kayvan Novak), jonka motiivit terrori-iskun tekemiseen ovat vähintäänkin omalaatuiset. Kolmas lenkki komentoketjussa on Fasil (Adeel Aktar), pommintekotaitoinen yksinkertaisuus, joka ei millään kykene, eikä edes halua ymmärtää itsemurhaiskun ideaa, vaan varustaisi mieluummin varikset kantamaan räjähteitä. Neljäntenä pyöränä raivoaa Barry (Nigel Lindsay), ultraradikaali käännynnäinen, jolle jihad on henkilökohtainen asia, tarkoittaen vain ja ainoastaan Suuren Saatanan, länsimaisen kulttuurin täydellistä tuhoamista. Kun sekopäiseen soluun liittyy vielä räppäri Hassan (Arsher Ali), alkaa aina vain hullummaksi menevä matka kohti Lontoon maratonia ja suurta marttyyriutta.

Nostan kuvitteellista hattuani, tai tässä tapauksessa paremminkin turbaania, tai mitä tahansa päähinettä nyt muslimit käyttävätkään, elokuvantekijöiden rohkeudesta, sillä paljastavimmillaan Four Lions on niin tylyä ja kohteeseensa täsmäohjuksen tavoin osuvaa tykitystä, että jokaisen elokuvan tekoon osallistuneen niskaan on langetettu vähintään yksi fatwa. Christopher Morrisin ohjaama ja hänen sekä Jesse Armstrongin, Sam Bainin ja Simon Blackwellin kirjoittama sysimusta ja raadollisen hirtehinen hullunmylly hekotuttaa vietävästi, mutta myös pysäyttää monesti miettimään äärimmäisen fundamentalistisuuden totaalista mielenvikaisuutta.

Idioottimaisen iskuryhmän toilailuja katselee kiherryksestä kippuralla, mutta kun ensimmäinen pommi räjähtää ja jäljelle jää vain neljä leijonaa, radikaali realismi iskee keskelle käkätintä. Tämä on tätä päivää ja mikä pelottavinta, hyvinkin täyttä totta. Samalla kun paikoin hillittömän holtittomaksi heittäytyvä käsikirjoitus moukaroi sääliä tuntematta kiihkouskovaisuutta, napakoita iskuja riittää myös kulutusyhteiskunnalle ja fanaattisuudelle uskonnon toisellakin puolella. Monin paikoin Monty Python -ryhmän räävin suruttoman sarjatulituksen mieleen tuova kohellus herättää onnistuneesti ajatuksia, mutta kokonaisuus ei aivan pysy kasassa pysäyttävään finaaliin saakka. Rosoinen ja suurelta osin käsivaralla kuvattu Four Lions olisi jokaisen viiden tähden arvoinen elokuva, mutta muutamin kohdin lapasesta karkaava mopo ja ylikirjoitetut herjat verottavat totaalista tuloksesta puolikkaan.

Riz Ahmed on Omarina aito ja uskottava, tuhoon tuomittuun tulevaisuuteensa järkiperäisesti suhtautuva islamisti, jonka motiiveihin ja perusteluihin on helppo uskoa. Kayvan Novakin Waj on myötätuntoa herättävä hölmöläinen, jolle tuottaa vaikeuksia erottaa jopa kanat ja kaniinit toisistaan. Hurjin ja samalla pelottavin ilmestys on Nigel Lindsayn puhtaalla vihalla piirtämä Barry, jonka kaiken alleen polttava kiihkoilu ei suo sijaa edes omilleen. Preeya Kalidas tekee herkän ja syvältä satuttavan tulkinnan Omarin vaimona Sophiena, joka synkkyyden hetkillä lohduttaa miestään rakastavasti ja vakuuttaa tälle, että uusi tilaisuus itsensä räjäyttämiseen tulee ennemminkin kuin toimettomana kärsivä siippa uskokaan.

Yhteenveto
Raju satiiri ja satuttavan ajankohtainen kuvaus ääriliikkeestä on hersyvän hauska ja hullu, mutta myös terävä, traaginen ja pintaa syvemmälle menevä tutkielma minkä tahansa uskonnon nimissä tapahtuvista hirmuteoista.