Elokuva
19.5.1977. London Weekend Televisionin, eli LTW:n, viihteellisessä uraputkessa liitelevä talk show-juontaja David Frost (Michael Sheen) saa elämänsä tilaisuuden, kun kolme vuotta aiemmin, 9.8.1974, Watergate-skandaalin vuoksi, mutta ilman katumusta virastaan eronnut Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon (Frank Langella) päättää vihdoin antaa medialle haastattelun, ja tehdä sen yksinoikeudella juuri Frostin isännöimässä ohjelmassa. Etukäteen nauhoitettavalle haastattelulle ei kuitenkaan löydy rahoittajaa, sillä kukaan ei usko kevyenä viihdyttäjänä tunnetun studio-isännän kykyihin vastustaa monissa liemissä keitetyn Nixonin karismaa, mutta sinnikäs Frost pistää omatkin rahansa likoon ja saa kuin saakin lainattua Nixonin haastattelusta vaatimat 600 000 dollaria.

Frostin taustajoukot, tuottaja John Birt (Matthew Macfadyen), tv-veteraani Bob Zelnick (Oliver Platt) ja Nixonia jo valmiiksi vihaava tutkija James Reston Jr. (Sam Rockwell) haistavat rotan ja epäilevät nokkavan noviisitoimittajan kykyjä todelliseksi ketuksi suorissa lähetyksissä osoittautuneen Tricky Dickyn käsittelyssä, mutta Frost itse ei tunnu ottavan minkään valtakunnan paineita vastapäätä istuvasta manipulaation mestarista. Vastapuolen taustalla vaikuttavat agentti Swifty Lazar (Toby Jones) ja henkilökohtainen avustaja Jack Brennan (Kevin Bacon) pelkäävät myös pahinta, mutta Nixon vakuuttaa hoitavansa ongelmallisimmatkin kysymykset kunnialla kotiin. Samaan aikaan kun motelliin kasatussa studiossa valmistaudutaan hermot pinnassa kaikkien aikojen ohjelmaan, kulisseissa käydään sitäkin kuumeisempaa taistelua haastattelutuokion lopputuloksen varmistamiseksi omien osapuolten parhaaksi.

Itsekin Tv-maailmassa kasvanut (mm. Onnen päivät (Happy Days, 1974-1984)) ja sittemmin menestyselokuvien (mm. Apollo 13 (1995), Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001) ja Da Vinci-koodi (The Da Vinci Code, 2006)) ohjaajaksi varsin vaivattomasti kasvanut Ron Howard on tiennyt tarkkaan, miten television hektinen ja kiristynyt ilmapiiri saadaan kuvatuksi. Howard vieraili samassa, sekunnin murto-osiin ja freimeihin elämän jakavassa tv-todellisuudessa jo vuonna 1999 elokuvassaan Edtv, joka kuitenkin romanttisena komediana jäi varsin puolivillaiseksi mediakritiikiksi. Myös epookki ja autenttinen ajankuva on ohjaajalla hyvin hallinnassa ja siksipä Frost/Nixon onkin parhaimmillaan kuin katselisi kihelmöivän jännittävää livelähetystä, jossa panoksena on kokonaisen kansakunnan kohtalo. Peter Morganin dramatisointi todellisista tapahtumista on jännärin viittaan puettu tiivistunnelmainen ja hetkeen tulen lailla tarttuva viipale historiaa, jonka voima tulee Howardin tarkkavaistoisesta ohjauksesta ja rooleihinsa täydellisesti istuvista pääosanesittäjistä.

Brittiläisten nimimiesten esittäjänä ilmiömäisyytensä aiemminkin todistanut (mm. Englannin entisenä pääministerinä Tony Blairina elokuvissa The Deal (2003) sekä The Queen, 2006) Michael Sheen on yksinkertaisen loistava arroganttina playboy-Frostina. Ulkokuoreltaan pelkkää pintakiiltoa ja glamouria hehkuva mies oli ja on yhä kovan linjan älykäs journalisti, jolle juttutuokio Richard Nixonin kanssa oli enemmän kuin vain tv-ohjelma. Sheenin tapaan roolinsa elokuvan teatteriversiossa Broadwaylla ja Lontoossa vetänyt, ja siitä arvostetun Tony-palkinnon vuonna 2007 saanut Frank Langella ei niinkään muuntaudu Nixonin näköispatsaaksi, vaan hakee roolinsa syvemmältä, kansakunnan syvästi inhoaman ihmisen sielun pohjamudista. Muodonmuutos on säälimättömän aito, mutta taitavasti Langella ujuttaa rooliinsa myös väsyneen miehen tuskan ja saa kasvatettua siihen sympaattisiakin piirteitä.

Poliittisiksi korppikotkiksi ja median säälimättömiksi hyeenoiksi Howard on kiinnittänyt niin ikään taitavaa ja nimekästä sakkia.Sam Rockwell, Oliver Platt, Kevin Bacon ja Toby Jones tekevät kaikki erinomaista työtä kulisseissa huseeraavina petokaloina, joille diilit ja sumutukset ovat yhtä yleisiä päivän antimia kuin aamiainen. Rebecca Hall on Frostin lentokoneesta pokaama tyttöystävä, joka saa helppoheikkimäisen juontajan käsikynkässä huomata äkisti olevansa median silmätikkuna.
 Studio-ohjaajaa esittävä Clint Howard tekee 18. esiintymisensä isobroidinsa ohjaamassa elokuvassa.

Hans Zimmerin hallitun hillitty score pumppaa verta tapahtumiin pulssin lailla. Ilman ensimäistäkään maneeria Zimbo luo tapahtumien taustalle kiihkeästi sykkivän äänimaailman, jossa yhdistyvät harkituin nyanssein haastattelusessioiden jännittynyt ilmapiiri ja retron disco-aikakauden soundit. Trillerimäisesti jumputtavan intron (Watergate) jälkeen pintaan nousevat myös fiksusti nuotitetut hektinen Research Montage, koskettava Cambodia sekä tunnot summaava Nixon Defeated. Zimmerin katalogissa Frost/Nixonin soundtrack edustaa itsensä uudelleen löytämistä ja paluuta mahtipontisuuden sijaan tarkkaan maaliinsa tähdättyyn elokuvamusiikkiin.

Yhteenveto
Frost/Nixon, jonka pohjana käytetty originaali haastattelu löytyy monista lähteistä internetistäkin (mm. www.nytimes.com) ja on julkaistu kokonaisena dvd:lläkin joulukuussa 2007, on erinomainen näyte hallitusta elokuvainstrumentin käytöstä, jossa yhdistyy kaikkien osa-alueiden täydellinen yhteensopivuus. Lisäplussaa tulee vielä ilman kompromisseja esiintyvästä pääkaksikosta Frost ja Langella.