Elokuva

"Seven-six-two millimeter. Full metal jacket."

Stanley Kubrickin toiseksi viimeinen ohjaustyö ennen mestarin poisnukkumista oli paluu sotaelokuvien pariin, jonka parissa Kubrick myös aikoinaan aloitti pidemmän tuotannon. Kubrickin aikaisemmat sotaelokuvat olivatkin jo käyneet melkoisen kirjon tunteita ja teemoja. Paths of Glory (1957) oli hieno sodanvastainen näytelmä ensimmäisen maailmansodan melskeessä, jossa Kirk Douglasin näyttelemä Dax kapinoi ylempiarvoisia upseereja vastaan. Kubrickin seuraava ohjaustyö, spektaakkelinomainen Spartacus (1960) jatkoi hieman samalla linjalla, tosin ajassa mentiin vajaa pari tuhatta vuotta taaksepäin. Jälleen kerran Douglasin näyttelemä Spartacus lähtee kapinoimaan omistajiaan vastaan ja lopulta koko Roomaa. Seuraava sotateema tuli Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964) -elokuvan muodossa, joka ilmestymishetkellään 60-luvulla oli aiheensa vuoksi ja siitä tehdyn huumorin takia erittäin uskalias teko. Ydinsodan pelko Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä oli juuri korkeimmillaan elokuvan ilmestymisen aikana, eikä Strangelovella ollut ainakaan lieventävää vaikutusta asiaan. Strangeloven jälkeen siirryttiin 1700-luvun Eurooppaan Barry Lyndonin (1975) muodossa, jossa seurataan Ryan O'Nealin näyttelemän Redmond Barryn vaiherikasta elämää Eurooppaa vavisuttaneiden sotien välissä. Kubrick palasi Barry Lyndonissa jälleen Spartacuksen tyyliseen spektaakkelimaisuuteen, mutta hieman nykyaikaistettuna.

Seuraavaksi oli vuorossa Full Metal Jacket, josta tuli mestarimme toiseksi viimeinen ohjaustyö ja viimeisin sotateemaa sisältävä elokuva. FMJ palasi hieman Paths of Gloryn kaltaiseen sodanvastaiseen teemaan, jossa sotaan lähtevät nuorukaiset murskataan henkisesti ja riistetään viimeisetkin ihmisyyden rippeet jo ennen varsinaiselle rintamalle lähtöä. Alun koulutusvaihe onkin kaikessa karuudessaan hieman ristiriitaista katsottavaa. R. Lee Ermeyn näyttelemän kouluttajan artikulaatio nostaa hymyn naamalle, mutta alokkaihin kohdistunut kohtelu sen sijaan aiheuttaa myötäsääliä alokkaita kohti. FMJ:n koulutusvaihe onkin elokuvahistorian ylivoimaisesti parhaimpia - kiitos oikean kouluttajataustan omaavan Ermeyn - eikä monikaan elokuva ole päässyt lähelle, vaikka yrityksiä on löytynyt. Näistä Joel Schumacherin hieno Tigerland pääsee ehkä lähimmäksi, jääden kuitenkin valovuosien päähän FMJ:n vastaavasta.

Juuri rekrytöityjen alokkaiden mielikuvat sodan hienoudesta karisevat jo rankkaakin rankemmalla armeijan koulutusleirillä, jossa kouluttajana toimiva Hartman (R. Lee Ermey) muokkaa kyseenalaisin keinoin alokkaista tehokkaita tappokoneita. Hartman alistaa, pahoinpitelee sekä fyysisesti että henkisesti, häpäisee ja nöyryyttää alokkaita kaikkien edessä ja vaatii jokaiselta vain ja ainoastaan erinomaisia suorituksia. Mutta koska koko joukkuetta ei voi alistaa yhtä aikaa, joutuu ylipainoisuudesta kärsivä ja hieman tyhmänpuoleinen Gomer Pyleksi (Vincent D'Onofrio) nimetty alokas Hartmanin silmätikuksi ja tätä myötä myös koko joukkueen irvikuvaksi. Kun Pyle epäonnistuu ja epäonnistuu, alkavat myös muut joukkueen jäsenet kiivaantua alokkaaseen, sillä Pylen mokaukset näkyvät koko joukkueen kärsimyksenä. Koulutusajan päättymisen lähestyessä on osasta alokkaista koulittu juuri sellainen, mikä oli tarkoituskin. Pesunkestäviä tappokoneita, joiden ihmisyydestä on enää jäljellä rippeet.

Ankarien koulutusaikojen jälkeen Vietnam tuntuu suorastaan leppoisalta. Tylsyyttä kärsivä kersantti Joker (Matthew Modine) toimii sotareportterina 'Namissa, jossa totuus muokataan valheeksi ja lähetetään eteenpäin kotiväelle luettavaksi. Joker ei ole asiasta kovinkaan mielissään. Kun hänen huhut mahdollisesta hyökkäyksestä Tet-päivänä kantautuu kuuroille korville ja hyökkäys todellakin tapahtuu, kyllästyy Joker ylempiarvoisten rauhalliseen vähättelyyn ja hyvien uutisten väärentämiseen, minkä seurauksena Joker saa käskyn eturintamalle. Ei muuta kuin "Born to Kill" -kypärä päähän, rauhanmerkki rintaan ja rintamalle, jossa sodan kauheudet ja elämän äkillinen loppuminen ovat arkipäivää.

FMJ:n 'Nam-osuus jää hieman heikommaksi kokonaisuudeksi loistavan koulutusosuuden jälkeen. Vietnam-rintama kyllä tarjoaa tyylikkäitä kohtauksia, aina sodan kauheuksien kuvaamisesta sotilaiden mielipiteisiin sodan oikeutuksesta. Visuaalisella puolella Kubrick ei siis petä ja Vietnam näyttää kaikessa karuudessaan hienolta, vaikka kuvauspaikat sijaitsivatkin Englannissa. Kokonaisuudessaan Vietnam-osuus on kuitenkin vain kasa toisistaan irrallisia kohtauksia, joissa kuvataan vuoroin langan varassa roikkuvaa henkeä ja vuoroin sotilaiden mielialoja. Mitään erityistä yhdistävää tekijää saatikka lopullista päämäärää koko osuudella ei kuitenkaan ole, minkä takia osuus jääkin löyhäksi kokoelmaksi parhaita paloja.

Kuva

Elokuva näytetään Kubrickille mieluisalla 1.33:1-suhteella, vaikka alkuperäinen kuvasuhde on 1.85:1. Kuva on hivenen pehmeänpuoleinen koko elokuvan ajan. Pimeämmät kohtaukset kärsivät pienoisesta rakeisuudesta ja mustan huonosta tasosta, mutta onneksi kyseisiä kohtauksia on suhteellisen vähän. Värit toistuvat hieman laimennettuina militaristiseen värimaailmaan ja roskaisuutta on ajoittain nähtävissä. Savuverhon luonnollisessa toistossa on myös hieman ongelmia, mikä aiheuttaakin melkoista porrastautumista Vietnamissa tapahtuvissa kohtauksissa.

Ääni

Äänivaihtoehtona on vain Dolby Digital 5.1 -ääniraita joko englanniksi, saksaksi tai espanjaksi. Puheet, efektit ja musiikit kuuluvat varsin selkeästi, mutta varsinaisesta kaiuttimien hyötykäytöstä ei voida puhua. Pientä hienosäätöä on havaittavissa minimalistisen surround-elämyksen luomiseksi, mutta varsinaista ikkunoita helisyttävää miksausta on turha odottaa.

Elokuvan soundtrack jatkaa Kubrickin laadukasta ja tyylitietoista musiikkivalintaa läpi elokuvan. 60-luvun tyypilliset 'Nam-biisit, kuten Trashmenin Surfin' Bird tai Nancy Sinatran These Boots Are Made For Walking, pauhaavat taustalla, kun porukka kävelee pitkin Huen kaupunkia. Varsinkin Surfin' Birdin käyttö on ajoitettu täydellisesti elokuvan tapahtumiin nähden. Hieman samanlaista tyyliä edustaa koulutusleirillä kuuluva, rempseä ja hieman humoristisen militaristinen marssimusiikki. Toista ääripäätä musiikin suhteen edustaa kuitenkin Vivian Kubrickin - elokuvaan säveltänyt Abigail Meadin nimellä - painostava syntetisaattorimusiikki, joka avittaa eräiden kohtausten tunnelman kohoamista huomattaviin korkeuksiin.

Lisämateriaali

Vain Full Metal Jacketin teatteritraileri. Valitettavasti.

Yhteenveto

Kubrickin viimeinen sotaohjaus on vaikuttavaa jälkeä, vaikkakin hieman laadullisesti vaihtelevaa. Alun koulutus on eräitä elokuvahistorian ikimuistoisimpia, mutta lopun Vietnam on taas kasa hajanaisia kohtauksia, joilla ei tunnu olevan minkään väristää lankaa yhdistävänä tekijänä. Mikäli jälkimmäinen puolisko pitäisi ensimmäisen puolikkaan tason, olisi kyseessä varmaan yksi parhaimpia elokuvia koskaan. Nykyisellään Full Metal Jacket putoaa loistavuudesta vain hyvälle tasolle, vaikka säilyttääkin kiistattoman klassikkostatuksensa.