Elokuva
Astetta heikomman ja hapuilevamman neloskauden jälkeen asiat Connecticutin Stars Hollow’ssa palautuvat lähes entiselleen. Kun henkilöt ovat taas yhdessä ja suhteet toimivat, on käsikirjoittajatiimilläkin ollut hauskempaa. Tämä näkyy monissa loistavissa vitseissä ja juonessa, joka kiemurtelee sulavasti halki koko tuotantokauden. Erityisesti plussaa tulee juuri huumorista, joka viehättää ja jaksaa naurattaa vielä toisenkin katsomiskerran jälkeen yhtä makeasti - jotkut vitsit jopa paranevat useiden kertojen jälkeen. Merkki toimivasta ja ajattomasta huumorista.

Teatterimaisen ja sketsityylisen kerronnan lisääntymistä on havaittavissa nyt entistä enemmän. Parhaimmillaan jokainen kohtaus toimii pienenä itsenäisenä sketsinään, sisältäen pikkuvitsien ja komiikan keinoin rakennettua minijuonentynkää. Kun taustamusiikin käyttöä on vähennetty entisestään, näyttää sarja monin paikoin siltä kuin teatteria. Tätä tuetaan vielä henkilöhahmojen repliikkien liioitteluilla ja dialogin keinoin kuljetettuna juonena, mutta nämä asiat nyt eivät ole sarjassa mitään uusia. Hupaisana yksityiskohtana voi monin paikoin huomata nopeatempoisen kerronnan kiirehtivän aikaansa edelle paljastaen vahingossa homman käsikirjoitusmaisuuden; henkilöt saattavat sanoa jotakin asiaan liittyvää sekuntia aiemmin kuin kyseinen asia vasta tapahtuu.

Teennäiseksi monessa yhteydessä haukuttu dialogi ei ole tarkoitettukaan olevaksi maailman realistisinta. Parjaajille tiedoksi, että kyseessä on omanlaisensa televisiosarja, joka vieläpä tapahtuu kuvitteellisessa satukaupungissa, joten miksi ihmeessä kaiken pitäisi siis olla niin todentuntuista? Eiväthän sarjan henkilöt lihokaan, vaikka heidän jokapäiväinen ravintonsa koostuu kaikesta mahdollisesta pizzasta leivoksiin ja limpparista kahviin.

Näyttelijäporukka Lauren Grahamin ja Alexis Bledelin johdolla on joka suhteessa entisellään, mutta esimerkiksi Lukea esittävä Scott Patterson tuntuu parantavan rooliinsa syventymistään aikaisempiin kausiin verrattuna. Kelly Bishop tekee myös entistä loistavamman suorituksen kierolla tavalla ilkeänä Emilynä, ja naisen hymysilmien takana hehkuva pettymys tyttärensä Lorelain miesasioihin puskee entistä syvempänä pintaan. Tekoihin tarttuessaan Emily on myös tuhota koko Lorelain ja Luken suhteen. Emilyn ja Richardin (Edward Herrmann) kaksiosaisesta hääjaksosta alkunsa saava kuvio muodostuu yhdeksi viitoskauden oleellisimmasta asioista, ja sitä käsitelläänkin usean jakson ajan lähes kauden loppuun saakka.

Mietittäessä, miten sarjan tapahtumat ovat kulkeneet vuosien varrella, huonoja siirtoja ei ole pahemmin tapahtunut. Ihmiset ovat oletettavastikin muuttuneet, mutta kaikki on toisaalta silti entisellään. Tällainen tuttu ja turvallinen elämä on ihanimpia asioita, joita pikkukaupungit voivat asukkailleen tarjota.

Valitettavasti viides kausi jää myös viimeiseksi, jossa aito Gilmore-henki on läsnä. Mystinen käännekohta koetaan kahdessa viimeisessä jaksossa, jotka ovat erityisesti käsikirjoitukseltaan täysin erilaisia muihin jaksoihin nähden. Näissä jaksoissa tunnelma muuttuu selvästi vakavammaksi ja väkinäisemmäksi. Kaikki aiempien kausien ja jaksojen ilo ja hyväntuulisuus haihtuu tässä vaiheessa. Ehkä käsikirjoittajien, tuotantoryhmän ja näyttelijöiden väliset riidat (jotka lopulta kaatoivat koko sarjan tuotannon seitsemännellä kaudella) ovat jotenkin vaikuttaneet jo tässä vaiheessa. Sinänsä valitettavaa, että komediallinen pohja vaihtuu väkisin, niin varmasti alkuperäisten tekijöiden kuin fanienkin tahdonvastaisesti vakavampaan draamaan, jossa päähenkilöt laitetaan onnen sijasta kärsimään henkisesti. "Everything’s falling apart."

Tekniikka
Teknisesti kuuden levyn boksi on täsmälleen samaa tasoa kuin aiempi. Niin kuva- kuin ääniraitakin ovat perinteistä televisiosarjalaatua sen suuremmitta virheittä. Valikot sen sijaan ovat vähän liian kirkkaita.

Lisämateriaali
100. jakson kunniaksi nähdään pienimuotoinen juhladokumentti (15:51), jossa näyttelijät kertovat tunnelmiaan näinkin pitkään jatkuneen yhteistyön hedelmistä; miltä tuntuu näytellä yhä samaa hahmoa ja miten asiat ovat muuttuneet sarjan ensimmäisistä jaksoista. Samaisen juhlajakson tunnelmista nähdään myös Behind the Scenes -dokumentti (5:04). Kiertueen oppaana ja haastattelijana toimii Sookiena tunnettu Melissa McCarthy. Studiossa kuvattu materiaali myös näyttää, miten valtavat lavasteet ja tekniikat pienet ja kotoisat kuvauspaikat oikeasti kätkevät ympärilleen.

2-minuuttinen Who Wants to Talk Gilmore? -kooste niputtaa “kauden nokkelimpia sanaleikkejä”, mutta kuten eivät aiempienkaan boksien vastaavat koosteet, ei tämäkään täytä omia vaatimuksiaan. Tarjolla olisi ollut paljon parempiakin dialoginpätkiä. Nyt tuntuu kuin mukaan olisi laitettu lähinnä ensimmäisenä eteen tulleet leikkeet. Lisäksi seitsemänteen, Yalen salaseuraa käsittelevään jaksoon on kuunneltavissa Amy Sherman-Palladinon ja Daniel Palladinon yhteinen kommenttiraita.

Yhteenveto
Viides Gilmore-tuotantokausi on kaikin puolin tasokas ja nautittava kokonaisuus, jossa myös juoni etenee sulavasti. Huumori kukkii ja viihteellisyys on hyvin lähellä ensimmäisiä kausia. Toisin sanoen viides boksi on sarjan parhaimpia, sisältäessään mahdollisimman vähän ärsyttäviä elementtejä ja sitäkin enemmän jo eräänlaisiksi Gilmoreklassikoiksi muodostuneita kohtauksia.