Elokuva
Kevät 2001. Saksassa asemapaikkaansa pitävä erikoisjoukkojen kersantti, 22-vuotias John Tyree (Channing Tatum), on lomalla kotikulmillaan Pohjois-Carolinassa, kun hän törmää laiturilla ystäviensä kanssa päivää paistattelevaan Savannah Curtisiin (Amanda Seyfried).

Lukiossa opiskeleva Savannah on kaikkea, mistä nuori isänmaan ystävä on aina haaveillut, eikä aikaakaan, kun parin tuttavuus muuttuu ystävyydeksi ja sitä kautta rakkaudeksi. Rakkaudeksi, joka on niin vahva, että John uskaltautuu viemään Savannahin tapaamaan outoa, kolikoita pakkomielteisesti keräilevää isäänsä (Richard Jenkins). Isän sulkeutuneisuus on ollut Johnin riippakivenä koko hänen ikänsä, eikä miehen suhtautuminen Aspergerin oireyhtymään ole vuosien vieriessä muuttunut. Loman loputtua John joutuu palaamaan yksikköönsä, mutta lupaa palata Savannahin luo pysyvästi, kunhan komennus olisi ohi. Syyskuun 11. päivän tapahtumat muuttavat kuitenkin kaiken ja John kokee velvollisuudekseen pysyä armeijassa. Vuodet kuluvat ja pari kirjoittelee toisilleen alituiseen, mutta matkalla kohti puhtaan rakkauden täydellistä täyttymystä kohtalolla on vielä muutama musta kortti hihassaan.

Haikein terveisin on yksi Lasse Hallströmin menestyneimpiä elokuvia ja se jopa pudotti seitsemän viikkoa katsojatilastoja suvereenisti hallinneen Avatarin (2009) kärjestä, mutta samalla se on pliisuin ja särmättömin esitys, mitä tämä ruotsalaisemigrantti on Hollywood-vuosinaan esittänyt. Pahimmillaan katsomossa tuntuu siltä, että pinnallista nyyhkytintä olisi ollut salaa tuottamassa paperimoguli Serla, vain saadakseen nenäliinojen myynnin uuteen nousuun. Kaikki, minkä Hallström teki oikein ja hallitusti kauniin koskettavassa Hachikossa (2009), tuntuu nyt unohtuneen jonnekin ja jäljelle jäänyt vain ja ainoastaan patetian pensselillä paksujen suuntaviivojen veteleminen valkokankaalle.

Jamie Lindenin käsikirjoituksessa Nicholas Sparksin romaanin pohjalta jokainen henkilö on niin mukava ja sydämellinen, että se kääntyy hetkessä heitä vastaan. Uhrautuvaisuutta tai ymmärrystä ei maailmassa ole, eikä tule olemaankaan, koskaan liikaa, mutta jos tarinaan upotetaan näitä ritarillisia hyveitä liikaa, homma alkaa haista pahasti. Aivan kuin Sparks olisi originaalissaan kirjoittanut jokaiselle henkilölleen yhden ylimääräisen luonteenpiirteen, jota vastaamaan on rustattu jokin sairaus, joiden kontrastin läpi kyetään tarkastelemaan sielun syvyyksiä paremmin. Moinen tehosekoitus vie terän jokaiselta hiukankin tehokkaammalta kohtaukselta.

Terry Staceyn lämpimän täyteläisissä sävyissä kuvaama elokuva on teknisesti onnistunut, sen valaisuratkaisut noudattelevat luonnollista linjaa ilman jyrkkiä kontrasteja, jokaisen yksityiskohdan erottuessa puhtaana ja naturaalina. Terhakkaasti ohjatut ja editoidut sotakohtaukset todistavat osaltaan Hallströmin hallitsevan myös toisenlaisen materiaalin kuin mistä mies on tullut tutuksi.

Jotenkin Tommy Lee Jonesin ja Josh Hartnettin yhteiseltä lapselta näyttävä Channing Tatum ja persoonallisilla kasvoilla siunattu Amanda Seyfried ovat fotogeeninen pari ja näyttelevätkin hyvin, mutta tukkoon tuherrettu käsikirjoitus ei anna paljoakaan mahdollisuuksia vapaampaan tulkintaan. Richard Jenkins maalaa pienessä tilassa vahvan kuvan mielen tuhoavasta sairaudesta kärsivänä numismaatikkona, mutta ei saa hetkeksikään tarpeeksi väljyyttä esitelläkseen kykyjään. Ikuisesti E.T.:n (1983) pikkukundi Elliottina muistettava Henry Thomas on Savannahin vakavasti sairastuva naapurinkundi Tim, jonka pieni poika Alan (Braeden Reed / Luke Benward) kärsii hänkin ikävästä syndroomasta.

Deborah Lurien score on lapsipuolen asemassa albumilla, jossa kuullaan ainoastaan yksi kappale taitavan säveltäjän elokuvamusiikkia. Dear John Theme on isolle orkesterille taitavasti sovitettu haikean herkkä kappale, jossa menetys ja isänmaallisuus soivat sulassa sovussa. Pääosiltaan Dear John -soundtrack on kauniita ja herkkiä balladeja, joissa soi kuulas akustinen kitara ja/tai piano. Esittäjälistalta löytyy melankolisen musiikin soolotaitajia ja yhtyeitä, mm. Joshua Radin ja Schuyler Fisk (Paperweight), 311 (Amber), Fink (This Is The Thing), Ryan Adams (Answering Bell), Rachael Yamagate & Dan Wilson (You Take My Troubles Away) sekä päätähti Amanda Seyfriedin kuulaasti tulkitsema Little House.

Yhteenveto
Hyvä Lasse H. Tiedämme kaikki, että osaat tehdä hyviä ja jopa loistavia elokuvia. Tartu siis seuraavaksi rohkeammin haasteeseen, ihan kuten teit Hachikonkin suhteen, äläkä vain pyöräytä kaunista pullaa uunista ulos, vaan näytä maailmalle, että homma on yhä hanskassa. Pysyn yhä faninasi, mutta pohja se on minunkin säkissä.
PS: Terveisiä Lenalle. Haikein terveisin: Jussi U.