Elokuva
Baltimore 1962. Tracy Turnblad (Nikki Blonsky) on ronskisti pulska teini-ikäinen energiapakkaus, lämminsydäminen ilopilleri, jonka suurimpana unelmana on vielä joskus päästä iltapäivän huippusuositun TV-ohjelman, The Corny Collins Show`n ihailtujen tanssijoiden joukkoon. Mutta mustavalkoisessa kaupungissa kaikki tuntuu jakaantuneen kahtia. Köyhät ja parempiosaiset, valkoiset ja värilliset, laihat ja lihavat, jokaiselle on tarkkaan määrätyt rajansa, joita ei ole hyvä ylittää. Kitkerää kastetta rotuerottelun kuumalle kiukaalle heittää myös musiikkiohjelman päällikkö Velma von Tussle (Michelle Pfeiffer), jonka ainoana agendana on pitää väärärotuiset ulkona kanavaltaan ja saada toistamiseen omahyväinen tyttärensä Amber (Brittany Snow) kruunatuksi Miss Hairsprayksi. Reippaan ystävänsä Pennyn (Amanda Bynes) kanssa Tracy käy kuitenkin taistoon vallalla olevia käsityksiä vastaan, mutta rasistinen aika ei tunnu olevan valmis millekään uudelle. Pilailupuotia pitävän isänsä Wilburin (Christopher Walken) kanssa Tracy punoo suunnitelman valloittaa koulun komeimman keikarin, Link Larkinin (Zac Efron) sydän, ja antaa myös mustille tanssijoille tilaa vitivalkoiseksi halutussa Corny Collins Showssa, jonka johtaja (James Marsden) ei olekaan aivan niin värisokea kuin ensi näkemältä luulisi. Nurkkakuntaisen Baltimoren lisäksi Tracyn ennakkoluulottomuus tuo kaivattua tuuletusta myös tämän äidin Ednan (John Travolta) ylipainoiseen elämään.

Baltimoren pahan pojan, filmifriikki John Watersin originaali Hairspray vuodelta 1988, oli tekijänsä ensimmäinen elokuva, joka ei saanut sitä järeintä ikärajaluokitusta. Watersin tavaramerkeistä, perversioiden sumeilemattomasta esittelystä melkein vapaa, yllättävän fiksu teos menestyikin kohtuullisesti ja koki uuden tulemisensa Broadwaylla, suositun musikaalin myötä. Tanssijana uransa aloittanut, koreografiksi kouluttautunut ja muutaman surkean komediankin (mm. Tuttisoturi, Cheaper by the Dozen 2, molemmat 2005) ohjannut Adam Shankman on nyt ollut mies paikallaan tekemään värikästä ja vauhdikasta ilottelua, jonka vetävien rytmien taakse on onnistuneesti kätketty tärkeämpikin sanoma. Valloittavien tanssi- ja laulunumeroiden väleissä, ja aikanakin tuodaan julki johtoajatus, että avoimuus on avainsana ja kaapissa ahdasta elää. Koreografiat ovat mietityn mahtipontisia ja taitavasti tilaa hyödyntäviä, rytmisen liikkeen juhlaa, jossa tapahtuu fiksusti myös syvyyssuunnassa.

Pääosaan valittu Nikki Blonsky on uskomattoman hyväntuulinen ilmestys, sydämensä pohjasta laulusta ja tanssista iloitseva sympaattisuuden ruumiillistuma, jonka vilpitön riemu ei voi olla tarttumatta siihen kyynisempäänkään katsojaan. Positiivista hilpeyttä herättävät niin ikään myös aina varma veteraani Chris Walken, raskaassa läskipuvussa roolinsa kekseliäästi läpi klaaraava John Travolta sekä iki-ihana Michelle Pfeiffer maailmankaikkeuden kireimmän nutturan omistavana syöjättärenä. Erikoismaininnan ansaitsevat myös Queen Latifah barrikadeille nousevana kansalaisoikeusaktivistina sekä aivan pitelemätön Allison Janney, niin ikään veikeän Amanda Bynesin esittämän Pennyn kommunismin pelosta seonneena äitinä. John Waters vilahtaa itsekin kuvissa, luonnollisesti Baltimoren pahimpana itsensäpaljastajana.

Monissa liemissä keitetyn ja mm. South Parkin sävelet luonut musiikkimaestro Marc Shaiman on taikonut aidon tuntuisen soundimaailman, jossa 50-lukulainen rock elää sulassa symbioosissa seuraavan vuosikymmenen soulin kanssa, unohtamatta Broadwaylle tyypillisiä, suuremman luokan show-numeroitakaan. Uskoa nuotteihinsa ei Shaimanilta ainakaan puutu, sillä mies on yksi Hairspray 2007:n tuottajistakin.

Kaikkien aikojen musikaalimittarilla Hairspray nousee kivasti korkealle. Aivan sinne Greasen, Hairin ja Bob Fossen loistavan All That Jazz – Syke ei sammu mestariteoksen kantaan.

Yhteenveto
Arvattavaksi jää miten näinkin tiukasti aikaan ja paikkaan sidottu musikaali otetaan täällä härmässä vastaan, mutta jos pari tuntia hyvää tuulta, mainiota musiikkia ja universaalia sanomaa kiinnostaa, ei muuta kuin tukka taakse ja lakka lentämään. Kuten Remu sen sanoisi :”Höpinää tötteröön”.