Elokuva
On lokakuun 30. päivä vuonna 1978, kun pieni Haddonfieldin kaupunki Illinoisin osavaltiossa saa ei-toivotun paluumuuttajan, mielisairaalasta paenneen, 15 vuotta aiemmin siskonsa 6-vuotiaana murhanneen Michael Myersin (Tony Moran). Myersin perässä paikalle pyyhältää myös tätä vuosikaudet hoitanut lääkäri, tohtori Loomis (Donald Pleasence), joka yrittää kaikkensa vakuuttaaksen Haddonfieldin sheriffin Brackettin (Charles Cyphers), että heidän lintukotoonsa on nyt saapunut pahuus. Kokohaalariin ja William Shatner -maskiin verhoutunut Myers ottaa kohteekseen kiltin lapsenvahdin Laurie Stroden (Jamie Lee Curtis), jonka ystävätkin joutuvat tulilinjalle pysäyttämättömän ja kaiken rationaalisen ajattelun tuolla puolen liikkuvan murhaajan lähestyessä hetki hetkeltä.

Olen pelännyt elokuvissa kaksi kertaa. Siis pelännyt, sanan varsinaisessa merkityksessä. En tarkoita nyt istuimella pelkästä säikähdyksestä pomppimista tai ääniefektin aiheuttamaa hätkähdystä, vaan sitä ihanan epämiellyttävää tunnetta, joka saa sydämen sykkimään nopeammin ja jokaisen aistin valpastumaan äärimmilleen. Ensimmäisen kerran maistoin tuota kauhelokuvien tekijöiden keinolla millä hyvänsä jahtaamaa, mutta harvoin onnistuneesti lunastamaa mielentilaa vuonna 1978, John Carpenterin läpimurtoelokuvassa elokuvassa Halloween.

Tuo aikakausi oli slasher-elokuvien kulta-aikaa, jolloin viattomat teinit saivat maksaa kalleimman mukaan yleensä irtoseksistä, mutta Halloweenin tapauksessa kaikki oli toisin. Carpenter esitteli kauhistuneelle yleisölle aivan uudenlaisen uhan, täysin tunteettoman, konemaisen, kasvottoman murhaajan, jonka kanssa on mahdotonta käydä minkäänlaista vuoropuhelua ja jonka motiiveita veriteoille ei raoteta millään tavalla.

Kuten tohtori Loomis asiaa elokuvassa kuvailee: ”I met him, fifteen years ago; I was told there was nothing left; no reason, no conscience, no understanding; and even the most rudimentary sense of life or death, of good or evil, right or wrong. I met this six-year-old child, with this blank, pale, emotionless face, and the blackest eyes... the devil's eyes. I spent eight years trying to reach him, and then another seven trying to keep him locked up because I realized that what was living behind that boy's eyes was purely and simply... evil.”  Michael Myers edustaa ylimaallista pahuutta, jotain paholaistakin pahempaa, jota ei voi pysäyttää millään keinoin, ja juuri se tekee hänestä yhden kauhugenren kiehtovimmista tappajista.

Halloween teki niin ohjaajastaan John Capenterista kuin pääosaan valitusta Jamie Lee Curtisista tähden. Curtis jatkoi uraansa 1980-luvulle tultaessa vielä monissa kauhuelokuvissa (mukaan lukien Rick Rosenthalin ohjaama jatko-osa Halloween 2 - tappajan paluu (1981) ja ansaitsisi nopeasti itselleen kunnianimen Scream Queen. Myös Carpenter jatkoi menestyksekkäästi genren parissa ja teki toisenkin lajityypin merkkipaalun, elokuvan The Thing - ”se” jostakin vuonna 1982.

Tuottaja Irvin Yablansin alunperin nimellä The Babysitter Murders alulle paneman Halloweenin tekeminen maksoi vuonna 1978 325000 dollaria ja kaikkien yllätykseksi se tuotti yli 117 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Menestys poiki myös tukuttain jäljittelijöitä ja toinen toistaan mielikuvituksettomampia jatko-osia, joita on tähän päivään mennessä tullut jo yhdeksän kappaletta, mukaan lukien 1982 valmistunut Halloween III: Season of the Witch, joka ei käsitellyt lainkaan Michael Myersin tapausta sekä hevimuusikko Rob Zombien kaksi surkeaa uudelleenfilmatisointia, Halloween (2007) ja Halloween II (2009), joista kumpikaan ei päässyt edes lähelle alkuperäisen voimaa ja tehoja. Myös Jamie Lee Curtis palasi aiheen pariin ja tuttuun rooliinsa Laurie Strodena vuonna 1998 Steve Minerin kököksi jääneessä rahastuksessa Halloween H20: 20 Years Later. Jo 1950-luvun puolivälissä elokuvauransa aloittanut, kymmenien ja kymmenien roolien luottomies Donald Pleasence toi elokuvaan paitsi vakavuutta, myös karismaa. 1995 edesmennyt veteraani poikkesi tohtori Loomisin roolissa vielä Halloween 2 - tappajan paluussa, sekä osissa 4 ja 5, jotka uittivat sisään uutta sukupolvea saman vanhan veitsimurhaajan nirhattavaksi.

Halloweenin vahvuudet olivat paitsi tarinan yksinkertaisuudessa, myös Carpenterin tarkassa ja kekseliäässä ohjauksessa, joka hyödynsi nerokkaasti monia uusia kikkoja, jotka nykyään kuuluvat keskeisenä osana kauhugenreen, mukaanlukien Carpenterin vakiomiehistöön vuosia kausia kuuluneen kamerajumala Dean Cundeyn (joka on vastannut myös nyt nähtävän version erinomaisesta restauroinnista) kekseliäät kuvakulmat ja murhaajan näkökulmasta tehdyt kamera-ajot sekä Carpenterin itsensä luoma musiikki, jonka hyytävästi kilkuttava teema kuuluu nykyään samaan klassikkokastiin Tappajahain ja Tähtien Sodan (kumpikin säveltäjä John Williamsin käsialaa) tunnusmusiikkien kanssa.

Yhteenveto
Se ainoa oikea Halloween on nyt tulevana pyhäinmiestenpäivänä mahdollista nähdä restauroituna versiona valikoiduissa teattereissa kautta maan. Todellinen klassikko ja yksi kaikkien parhaimpia kauhuelokuvia,
pakkonähtävä mestariteos jokaiselle horrorgenren ystävälle.