Harakiri, sukulaissana seppuku; rituaalinen itsemurha, joka oli käytössä feodaaliajan Japanissa. Samuraiden filosofiaan, Bushidoon, kuuluva itsemurha suoritettiin, mikäli soturi oli joutunut rangaistavaksi tai hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Seppuku ei suinkaan ollut häpeällinen kuolema. Päinvastoin sitä pidettiin erittäin suuressa arvossa, ja rituaalin tehneitä kunnioitettiin.

Japanin rauhankautena (Edo-kausi, 1603-1868) moni samurai joutui isännättömäksi Sekigaharan taistelun myötä. Heitä kutsuttiin ronineiksi. Ilman isäntiään he ryhtyivät useimmiten varkaiksi tai harvakseltaan pyrkivät elättämään itseään ja mahdollisia perheitään alentuen käsityöläisiksi. Huhun mukaan eräs ronin oli saapunut klaanitalon eteen ja pyytänyt saada käyttää heidän tilojaan suorittaakseen seppukun. Roninin kerrottua kuitenkin traagisen tarinansa oli klaani antanut hänelle rahallista apua ja lähettänyt hänet pois. Teon seurauksena useat isännättömät samurait olivat ryhtyneet vaivaamaan suurklaaneja valheellisilla tarinoilla helpon rahan toivossa.

Iyi-klaanin oven eteen saapuu eräänä päivänä raihnainen ronin, Hanshiro Tsugumo (Tatsuya Nakadai), joka toivoo saavansa käyttää klaanin tiloja suorittaakseen seppukun. Klaania johtava Kageyu Saiton (Rentaro Mikuni) aavistelee kyseessä olevan jälleen yksi rahan perään haikaileva irtolainen, jolla ei ole minkäänlaista halua kuolla. Yrittäessään todistaa aavistustaan oikeaksi, hän huomaa pian aliarvioineensa Tsugumon päättäväisyyden.

Masaki Kobayashin ohjaama Harakiri (1963) on pienimuotoinen draama, sen syvimmässä merkityksessään. Se sijoittuu lähes kauttaaltaan rituaalia varten katettuun sisäpihaan, jossa tarinan henkilöt istuvat suurimman osan ajastaan. Hiljalleen juoni kietoutuu kuitenkin yhä syvällisemmäksi. Äkkiä varsin yksinkertainen alkuasetelma on käännettykin päälaelleen, epäilys saa vallan, ja simppelin ulkokuoren alta paljastuu täysiverinen mysteeri ratkaistavaksi. Käsikirjoituksesta vastaakin Shinobu Hashimoto, jonka aiempia töitä ovat muun muassa Akira Kurosawan ohjaamat Seven Samurai (1954) ja Rashômon (1950).

Kerronta muodostuu Tsugumon kertoman tarinan ympärille, hänen odottaessa rituaalissa tarvittavan auttajan tuloa. Kertoessaan tarinaansa elokuva siirtyy aina sopivin väliajoin menneisyyteen kuvallisen kerronnan keinoin. Takaumat edistävät tarinaa siinä missä sisäpihalla käydyt keskustelutkin. Tsugumon vahva bassoääni sopiikin hahmon tarinankertojan rooliin, aina lauseen pitkityksiä ja hetkittäisiä taukoja myöten. Tatsuya Nakadain suoritus onkin eräitä Harakirin kulmakiviä. Nakaida on myös ulkoiselta olemukseltaan täysin vakuuttava 50-vuotiaana isännättömänä samuraina, vaikka näyttelijä oli elokuvan teon aikaan täyttänytkin vasta kolmekymmentä.

Tsugumon vastakkaista osapuolta, Kageyu Saitoa, näyttelevä Rentaro Mikuni pystyy kuitenkin vastaamaan Nakaidon suoritukseen samanlaisella voimalla. Siinä missä Tsugumo on samurain aseman menettäneenä katkeroitunut vallitsevaa hallintoa kohtaan, on Saito edelleen ylväs ja Bushidon nimeen vannova soturi. Hänen vastaamansa Iyi-klaani on aikakautta hallitsevan Tokugawa-suvun alaisia, eikä heillä ole täten pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Saito edustaakin eräänlaista feodaalihallinnon personifikaatiota; ylväs, peloton ja rahvaasta (Harakirin tapauksessa Tsugumosta) piittaamaton. Mikunin roolisuoritus onkin onnistunut kuvaus tästä suoraselkäisestä ja kunnioitettavasta, mutta samaan aikaan välinpitämättömästä ja halveksivasta ylimystöstä.

Harakirin kantaaottava teema on tuttu jokaiselle Kobayashin tuotantoon tutustuneelle. Ohjaajan teoksissa on usein läsnä yksilön ja vallitsevan ilmapiirin tai hallinnon vastakkainasetelma. Sama koskee myös Harakiria, joka on ehkäpä ohjaajan tunnetuin elokuva temaattisesti. Aikaisemmin ohjaaja kritisoi toisen maailmansodan aikaista Japanin sotilashallitusta elokuvatrilogiassaan The Human Condition (1959-1961), jonka lähtökohta oli jälleen yksilö vastaan hallinto. Teema ei kuitenkaan ole ohjaajan teoksissa ajalleen sidonnainen, vaan samanlaista vastakkainasettelua on edelleenkin nähtävissä, samanlaisin ratkaisuin.

Kuva
Criterion on ottanut tehtäväkseen restauroida menneen ajan klassikoita nykylaitteille kelpaaviksi, ja on tehnyt siinä erinomaista jälkeä. Näin on myös Harakirin kuvan suhteen. Vuonna 1963 valmistunut elokuva ei ole varmasti koskaan näyttänyt näin hyvältä. Anamorfinen 2.35:1-alkuperäissuhteinen kuva on melkein virheetön.

Tarkkuus on ensimmäinen asia, joka yllättää myönteisesti. Laajemmat otokset ovat hieman pehmeitä, mutta lähiotokset sitäkin tarkempia. Mustavalkoinen kuva näyttää erinomaisella, eikä ääripäissä ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta mitään valitettavaa. Myös roskat ja naarmut loistavat poissaoloaan. Ainoiksi marinoiksi jäävätkin liiallinen rakeisuus ja reunakorostus.

Ääni
Mono-ääniraita on restauroitu kuvan lailla erinomaiseen kuntoon. Kaikki ylimääräiset roskat ääniraidasta on puhdistettu pois, ja jäljellä on kirkas ja virheetön äänimaailma. Tôru Takemitsun länsimaisia ja itämaisia instrumentteja sekoittava sävellys sointuu tapahtumien kanssa luontevasti.

Lisämateriaali
Criterion-julkaisu sisältää kaksi levyä. Ensimmäisen levyn japanilaisen elokuvahistorioitsija Donald Richien johdantoa (11:56) ja traileria lukuun ottamatta kaikki lisämateriaali on sijoitettu toiselle levylle. Johdantoa ei kannata katsoa ennen elokuvan näkemistä.

Toiselta levyltä löytyy kolme haastattelua. Ensimmäinen (Masaki Kobayashi Interview, 09:07) on ohjaajan haastattelu Masahiro Shinodan kanssa, jossa kaksikko jutustelee elokuvasta varsin pintapuolisesti. Kaksi jälkimmäistä haastattelua ovat sen sijaan paljon mielenkiintoisempia. A Golden Age (14:27) -osiossa äänessä on elokuvan päänäyttelijä, Tatsuya Nakadai, joka kertoo kokemuksistaan elokuvan parissa. Masterless Samurai (12:48) -haastattelusta vastaa puolestaan Harakirin käsikirjoittaja, Shinobu Hashimoto, joka käy varsin syventävästi läpi tarinan synnyn.

Levyltä löytyy myös kourallinen erimaalaisia julisteita elokuvasta. Kotelon sisäpuolelta löytyy vielä 32-sivuinen informatiivinen lehtinen, jossa on elokuvateoreetikko Joan Mellenin essee ja hänen haastattelunsa Kobayashin kanssa.

Yhteenveto
Harakiri on vaikuttava draama ja kannanotto yhteiskuntaa vastaan. 1600-luvun Japaniin sijoittuvat elokuva kertoo isäntänsä menettäneestä samuraista, joka pyytää vallitsevalta Iyi-klaanilta mahdollisuutta käyttää heidän tilojaan suorittaakseen rituaalisen itsemurhan. Epäillessään miehen aitoa tahtoa suorittaa rituaalia, päättää klaani todistaa hänen todelliset tarkoituksensa.

Criterion-julkaisut ovat tunnettuja laadusta, eikä Harakiri ole poikkeus. Kuva ja ääni ovat restauroitu esimerkillisellä tarkkuudella. Lisämateriaalin suhteen julkaisu jättää hieman toivomisen varaa, vaikka mukana onkin paljon mielenkiintoista triviaa. Kiinnostuneille kyseessä on kuitenkin ylivoimaisesti paras julkaisu elokuvasta.