Tieteiskirjallisuus tarjoaa elokuvallisesti ajatellen hyvät edelletykset tarinalle ja visuaaliselle näyttävyydelle. Tunnetuimmat kirjasta scifi-elokuvaksi -projektit ovat pääasiassa saaneet innoituksensa Philip K. Dickin tuotoksista. Miehen ansiosta valkokankaille on saatu mm. Blade Runner, Total Recall ja Minority Report. Vaikka Dick onkin tunnetuimpia scifi-kirjailijoita, niin hänen rinnalleen voidaan aivan yhtä hyvin nostaa venäläinen Isaac Asimov. Asimovin tuotanto ei ole saanut samanlaista hehkutusta elokuvamaailmassa kuin Dickin, mutta hänen ansionsa kirjallisella puolella ovat silti samalla tasolla Dickin kanssa.

Asimovin merkittävin teos on kieltämättä Säätiö-sarja, jonka soisi muotoutuvan myös elokuvaksi asti. Mutta miehen tuotannosta löytyy materiaalia kuinka moneen elokuvaan hyvänsä. Alex Proyas on ottanut projektikseen maalata oman visionsa Asimovin I, Robot, -novellista, joka lukeutuu scifilegendan varhaisimpaan tuotantoon.

Lähitulevaisuudessa roboteista on tullut korvaamaton apu ihmiskunnalle. Ne hoitavat vähäpätöisimmät tehtävät ja auttavat ihmisiä selviytymään heidän jokapäiväisistä ongelmistaan - pyyteettömästi. Robottien ohjelmaprotokollaan on määritelty kolme lakia, joiden avulla niitä kontrolloidaan. Ensimmäinen laki: Robotti ei voi vahingoittaa ihmistä, eikä voi antaa ihmisen vahingoittua missään olosuhteissa. Toinen laki: Robottien on toteltava annettuja määräyksiä, elleivät ne ole ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa. Kolmas, ja viimeinen laki: Robottien on suojeltava omaa olemassaoloaan, kunhan se ei ole ristiriidassa ensimmäisen ja toisen lain kanssa. Ainoa ongelma tässä on se, että lait on tehty rikottaviksi.

Del Spooner (Will Smith) on murharyhmän robottirasistinen etsivä, jonka skeptisyys robottien hyveellisyyttä kohtaan on vähintäänkin pakkomielteenomaista. Tosin miehellä on vihaansa varsin pätevät motiivit. Spoonerin epäilykset saavat vahvistusta, kun hänen ystävänsä tohtori Alfred Lanning (James Cromwell) tekee itsemurhan epäilyttävissä olosuhteissa. Epäillyt ovat vähissä, mutta itsemurhahyppy kerrostalon luodinkestävän lasin läpi ei kuulosta kovin helpolta siirtymistavalta tuonpuoleiseen. Spoonerin tutkimukset johtavat hänet robottien maailmaan, jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Robottien hiljaisuudessa ja salassa valmisteltu suunnitelma on vasta alkamassa, ja vain yksi mies on tarpeeksi itsepäinen estääkseen sen.

I, Robot jatkaa sitä harvalukuista future-noir -genreä, jonka aloittajana Blade Runner tunnetaan. Vaikka Steven Spielbergin Minority Report koitti vahvistaa tätä genreä, niin ehkä pidemmällä tähtäimelle se teki sille vain karhunpalveluksen. Onneksi Proyas on tutkinut Asimovin novellia ja tekee tarinalle useallakin tapaa oikeutta. Ei elokuvaa silti voi Blade Runneriin vielä verrata, mutta future-noir -genren edustajana se onnistuu kohtalaisen hyvin - ainakin näin scifistin näkökulmasta.

Tutkailu robottien ja ihmisten suhteesta, sekä heidän käyttäytymisestään pidemmällä aikavälillä on tuotu hyvin esille, joskin tätä ihmisen ja koneen teemaa ollaan tutkailtu jo elokuvan alkuajoista lähtien (mm. Metropolis ja Nykyaika). Tematiikaltaan elokuva pohtii voiko keinotekoisesta mielestä kehittyä ajatteleva ja sielun omaava elinmuoto. Milloin koneen sisällä olevat koodit muodostavat persoonallisuuden ja milloin ne alkavat kehittää tunteita? Onko roboteilla ns. ghost in the shell -syndrooman oireita? Pohdinnat eivät ole mitään omaperäisiä, saati uusia, mutta ne tuodaan elokuvassa kohtalaisen hyvin esille.

Will Smith ei lukeudu ehkä Hollywoodin monipuolisimpiin näyttelijöihin, mutta hän onnistuu elokuvassa välttämään niitä sudenkuoppia, joihin hänen näyttelemisensä yleensä kaatuu. Naispääosaan palkattu Bridget Moynahan nähdään Susan Calvinin roolissa, mutta kieltämättä nainen tuntuu enemmänkin pakolliselta täytteeltä kuin näyttelyä tukevalta henkilöltä. Muilta osin rooleihin on palkattu sopiva määrä tukihenkilöitä, jotka auttavat pääkaksikkoa sopimaan rooleihinsa paremmin.

Elokuvan musiikkipuolesta vastannut Marco Beltrami on tehnyt ns. elokuvan näköisen sävellyksen. Sopivasti tilanteita tukevat sävellykset toimivat elokuvassa paremmin kuin itsenäisenä tunnelmointimusiikkina.

Vaikka juoni ei olekaan mikään käsikirjoitusmaailman taidonnäyte, niin onnistuu se silti pitämään katsojan mielenkiinnon yllä. Kirjan perusteella työstetty elokuva ei luonnollisesti tarjoa paljon vapauksia, jos tarina halutaan pitää alkuperäisteokselle uskollisena, mikä tässä tapauksessa on enemmän kuin tarpeellista. Asimovin novelli on saanut osakseen, jos ei nyt arvoisensa, niin ainakin menettelevän filmatisoinnin.

I, Robot on menettelevä kokonaisuus, joka kuitenkin kaatuu hieman liialliseen yksinkertaistamiseen jollain asteella, eikä koita työntää genreä niin sanotusti eteenpäin. Sinänsä positiivinen yllätys oli, että elokuvassa oli pitäydytty yllättävän one-liner -vapaalla linjalla, eikä koitettu tunkea toinen toistaan huonompia vitsejä joka väliin. Vauhdin hurmaa elokuvassa riittää vaikka muille jakaa, mutta se ei missään vaiheessa mene tylsäksi toistamiseksi, vaan onnistuu pitämään katsojan mielen virkeänä. Cgi-toteutus on yleensä varsinainen kompastuskivi tällaisille elokuvilla, mutta tässä tapauksessa sen käyttö on varsin sujuvaa. I, Robotin katselee mielellään jopa pariinkin kertaa, kyseessä on varsin vauhdikas ja hyvin tehty kokonaisuus, jota ei vaivaa mammuttielokuvatauti. Tällä tarkoitan sitä, että nykytrendin mukaan lähes jokainen isomman budjetin elokuvan pitää olla kestoltaan vähintään sen kaksi tuntia. Mutta kestääkö I, Robot sille ajan asettamat koetinkivet? Se jää nähtäväksi. Scifi-elokuvien rintamalla on muutenkin ollut sen verran hiljaista, että I, Robot on mukava lisä genreen, joka tällä hetkellä kärsii erittäin pahasta Matrix-syndroomasta. Onneksi I, Robot välttää näitä yli-cooleja aurinkolaseja kellarissa, mustaa nahkaa talvella ja uusimpien neometal-kappaleiden kierrättämistä ja uskaltaa olla hieman perinteisempi scifi-elokuva.