Elokuva
Jokainenhan tuntee Joulupukin ja tietää, että lahjoja saa, kunhan vain muistaa olla kiltti. Mutta mistä Joulupukki oikein on saanut alkunsa? Mikä on se oikea tarina legendan syntymästä, ja siitä, miksi tämä ilon tuoja jaksaa vieläkin joka joulu jakaa lahjoja kaikille lapsille? Tähän kysymykseen oman tulkintansa heittää Juha Wuolijoen äärimmäisen herttainen Joulutarina.

Kauan kauan sitten, kaukaisessa Lapissa pieni poika, Nikolas menettää perheensä surullisen kaameassa onnettomuudessa. Kyläläiset tuntevat vastuunsa herttaisesta orvosta ja päättävät jakaa tämän kasvatuksen niin, että joka vuosi, juuri joulun aikaan Nikolas vaihtaa kotia, pysyen silti kaikkien lähellä ja sydämissä. Nälkävuosien iskiessä, jo teiniksi kasvanut Nikolas (Otto Gustavsson) päätyy koko seudun kavahtaman, lapsia vihaavan puuseppä Iisakin (Kari Väänänen) hoteisiin ja joutuu tämän verstaassa kovaan kouluun. Vuosien vieriessä poika on aina vienyt edellisien kasvattiperheidensä lapsille jouluna lahjoja, ja niin on tarkoitus tehdä nytkin, mutta julma Iisakki saa vihiä nuoreksi mieheksi kasvaneen Nikolaksen (Hannu-Pekka Björkman) suunnitelmasta. Voikohan hyvän tahdon juhla, joulu, sulattaa katkeran ja erakoituneen Iisakin sydämen?

Jollain kumman keinolla Wuolijoki saa pidettyä siirappimäärän alle diabetesta aiheuttavana, vaikka väkisin kyyneleitä väännättävä Joulutarina siinä ja siinä imelyyden rajoilla liikkuukin. Mika Orasmaan kauniisti kuvaama, Okku Rahikaisen kuin mummolan lasipalloon lavastettu ja Leri Leskisen Disney-tyyppisellä, mahtipontisella musiikilla vuoratulle koko perheen sadulle pitää kuitenkin antaa tarpeeksi liekaa, oikealla asiallahan tässä ollaan.
Vai ollaanko?

Vaikka allekirjoittanut sitten vaarantaisi omat lahjansa, niin millään ei voi välttyä siltä tosiseikalta, että kolmikon Juha Wuolijoki, Aku Louhimies, Marko Leino käsikirjoituksen perustana on jossain määrin ollut myös vuodenajan kaupallinen maksimointi. Eiköhän se nyt ole aika sama millaisen kehitystarinan Joulupukille rustaa, kun sen mukavat myyntiluvut ovat joka tapauksessa varma nakki, kunhan vain julkaisu ajoitetaan oikein? Mutta missään tapauksessa eurojen kiilto ei ole liialti häikäissyt kirjoittajakolmikkoa, vaan varsin innovatiivisesti on monelle joulukliseelle keksitty ihan mukiinmenevä selityksensä.

Suurin kiitos pässinpökkimän pehmoisesta lopputuloksesta kuuluu ehdottomasti aivan uskomattoman sympaattisen roolityön tekevälle Hannu-Pekka Björkmanille, jota ilmeikkäämpää tulkkia ei Wuolijoki olisi elokuvaansa voinut löytääkään. HooPee kääntää juonen pahimmat makeilut voitokseen rehellisen paneutuvalla roolityöllä, jossa on aimo annos mukana hahmon vaatimaa suurmiesmäisyyttä. Toinen onnistuja on usein kärttyisän ulosantinsa vangiksi jäänyt Kari Väänänen, joka pienin vivahtein ja lähes huomaamattomin keinoin maalaa vihatusta Iisakista syvältä kouraisevan surullisen hahmon. Kotimaan nimijengiä hyppää kuviin kaikista ilmansuunnista, ja panoksensa Joulupukin Viralliselle Elokuvalle käyvät antamassa mm. Mikko Leppilampi, Laura Birn, Mikko Kouki, Minna Haapkylä ja nuorisoidoli Antti Tuisku, joiden kaikkien yhteen laskettu valkokangasaika jää kuitenkin suhteellisen vaatimattomaksi.

Yhteenveto
Amerikkalaisiin, joka jouluisiin pukkikuviin verrattuna Wuolijoen supisuomalainen näkemys erottuu edukseen rehellisyydellään. Herttainen ja kiltti Joulutarina sopiikin julkaisuajankohtaansa kuin pukille punainen nuttu, mutta kokonaisuuden paikoin yletön sokerisuus voi kuitenkin aiheuttaa äklöttävän vastareaktion.