Elokuva
Joy (Jennifer Lawrence) on nuori nainen, jolla on unelma, unelma menestyä omin avuin, mutta tiellä ryysyistä rikkauksiin on suuria esteitä, joista vähin ei suinkaan ole Joyn oma suku. Suuren talon yläkerrassa äiti Carrie (Virginia Madsen) lojuu äivät maakuhuoneessa ja katselee saippuaoopperoita, kellarissa asustelee Joyn ex-siippa Tony (Edgar Ramirez), joka haaveilee laulajan urasta, sekä Joyn eronnut isä Rudy (Robert DeNiro), joka on tullut uuden nuoren rakkaansa dumppaamaksi ja palaa takaisin kotiin. Lisäpaineita tuovat vielä Joyn kaksi lasta ja kitkeränkatkera sisko Peggy (Elisabeth Röhm), sekä suuri sakki satunnaisia vierailijoita. Vaikka elämä tuntuu olevan pettymyksiä pettymysten perään, ja useimmiten omien läheisten aiheuttamina, Joy jaksaa etsiä sitä jotain, joka avaisi ovet menestykseen. Kaikki muuttuu, kun kuvioon astuu TV-shop-kanavan pääjehu Neil Walker (Bradley Cooper), jonka kautta kotitaloudet vihdoin löytävät Joyn suurimman innovaation, tuotteen, jota ilman ei yksinkertaisesti kukaan voi tulla toimeen.

Omaperäinen ja -päinen ohjaaja David O. Russell jatkaa omaperäisten ja -päisten elokuviensa tekemistä. Rönsyilevän rikas epookki Joy on tavallaan luonnollinen jatkumo tiellä, joka alkoi Kolmesta kuninkaasta (1999), jatkui Taistelijalla (2010) ja siitä Unelmien pelikirjan (2012) jälkeen American Hustleen (2013), vaikkakin sen suuntaan jos toiseenkin sinkoileva lineaarisuus muistuttaakin paikoin jopa Russellin oudointa esitystä, vuoden 2004 elokuvaa I Heart Huckabees.

Amerikkalaisen bisnesmogulin ja yli sadan patentoidun innovaation miljonäärikeksijän Joy Manganon elämäntarinaa varsin vapaalla kädellä seuraileva, Russellin ja Annie Mumolon käsikirjoitukseen pohjaava elokuva hyppii ja nykii genrestä toiseen, vaihtelee virettä karheasta perhedraamasta ilkeän sarkastiseen komediaan ja aina saippuaoopperoiden kautta traagisiin ihmiskohtaloihin, unohtamatta bisnesmaailman raateluhampaiden estotonta esittelemistä.

Russellin tapa ja taito hyödyntää rock- ja popmusiikkia kohtausten taustalla muistuttaa parhaimmillaan Martin Scorsesen erehtymätöntä vainua yhdistää kaksi taiteenlajia saumattomasti toisiinsa. Periksiantamattomuuden ja itseensä uskomisen ylistyksenä Joy puolustaa kyllä paikkansa, mutta sen tuuheat sivujuonteet ja paikoin äärimmilleen karrikoidut henkilöhahmot syövät tehoja, eikä jokainen pala asetu pyristelemättä paikoilleen, kokonaisuuden jäädessä liiankin itsetietoisen nokkeluuden jalkoihin. Vaikka tarinan aika-avaruus käsittääkin muutaman vuosikymmenen, tapahtumat vyöryvät siihen tahtiin, että elokuva-aikaa tuntuu kuluvan vain viikon verran.

Parasta Joyssa on ehdottomasti näyttelijät, joista monet ovat tehneet yhteistyötä Russellin kanssa menestyksekkäästi jo aiemminkin. Ohjaaja tuntuu saaneen todelliseksi muusakseen Jennifer Lawrencen, joka tekee yksinkertaisen upean roolityön koko kohelluksen dynamona, Joyna, jonka kautta kaikki nähdään ja koetaan. Lawrencen lailla Russellin rinnalla erinomaisia suorituksia heittävä Robert DeNiro jatkaa parempien rooliensa sarjaa, ja saman tekee kolmas Russell-tiimin jäsen, Bradley Cooper, vaikka symppis mies jääkin nyt selkeästi sivuosaan.

Heikkoa lenkkiä ei näyttelijöistä löydy, sillä voimaa löytyy sivummallakin, joista tärkeimpinä ovat Edgar Ramirezin Joyn Ex-mies Tony,  Isabella Rossellinin Trudy, Joyn rahoittaja ja tämän pahaksi onneksi myös isän uusi tyttöystävä sekä koskettavimpana Diane Laddin Mimi, Joyn tätä kaikessa tukeva isoäiti.

Yhteenveto
Hengästyttävä ja tunnetiloiltaan tavallista tuhdimpi paketti kirpeää draamaa ja komediaa.