Jos koneesi loggaisi itsestään webbisaitille, jonka suttuinen ja hämärä kuva tekevät sinusta todistajan itsemurhaan, vastaisitko näytöllesi ilmestyvään kysymykseen "Haluatko nähdä aaveen?" myöntävästi. Seuraisitko ohjeita ja teippaisit ovesi punaisella teipillä umpeen? Kirjoittaisitko seinäsi täyteen avunhuutoja kunnes sekoaisit? Ehkä et, muttet voi myöskään kieltää etteikö ajatus tietää asiasta enemmän houkuttelisi? Jos vastaat viimeiseen kysymykseen myöntävästi, sinun täytyy tutustua elokuvaan Kaïro.

Tarina alkaa siitä, kun Michi Kudo (Kumiko Aso) päättää vierailla pitkään ilmoittamatta poissaolleen työkaverinsa, Taguchin (Kenji Mizuhashi) luona. Perille päästyään hän huomaa ettei kaikki ole kohdallaan: asunto on tunkkaisen pimeä ja Taguchi käyttäytyy omituisesti. Kun Michi jää hetkeksi etsimään kaipaamaansa diskettiä, Taguchi katoaa. Hän löytyy pian hirttäytyneenä makuuhuoneestaan. Löytämältään disketiltä Michille avautuu myöhemmin omituinen kuva kuolleen ystävänsä asunnosta. Samaan aikaan toisaalla, aloittelevan tietokoneen käyttäjän Ryosuke Kawashiman (Haruhiko Katô) ruudulle alkaa ilmestyä kuvia ihmisistä tummanpuhuvissa huoneissaan. Epämiellyttävän slideshown keskeyttää teksti "Haluatko nähdä aaveen?". Pelästynyt Ryosuke katkaisee koneestaan virrat ja nukahtaa sekavin mielin. Kun hän herää, koneeseen syttyy virta itsestään ja ruudun täyttävät jälleen oudot kuvat. Mitä on oikein tapahtumassa? Kuvissa piilee johtolanka, joka vie tarinan punaisella teipillä suljettuun "kiellettyyn huoneeseen", jota asuttaa utuinen naisen haamu. Pian, erinäisten tapahtumien yhteensattumana Michin ja Ryosuken polut kohtaavat. Tästä alkaakin kujanjuoksu, jolle ei ole loppua.

Pienellä budjetilla toteutettu Kaïro noudattaa onnistuneesti kaavaa "yksinkertainen on kaunista". Elokuvan toimivuus punoutuu tunnelmaa luovan äänimaailman, valaistuksen ja laskelmoitujen kuvakulmien ympärille. Koska resurssit ovat olleet hyvin rajalliset, on täytynyt löytää vaihtoehtoinen tie, jolla välittää tarina parhaiten katsojalle. Narahtava ääni tai ovesta pilkahtava valonhehku oikeassa kohtaa toimivat tehokeinona paremmin kuin miljoonan dollarin lens flare. Myös Kaïron juoni yllättää omaperäisyydellään, vaikka sisältääkin tukun portaalin kokoisia aukkoja. Elokuvan näyttelijäkaarti rajoittuu kymmeneen ja heidän taustojaan ei valitettavasti liiemmälti selitellä. Elokuva muistuttaakin pitkälti peliä, jossa sankari herää muistinsa menettäneenä yksin oudosta paikasta ja selvittää matkan edetessä missä mennään ja miksi.

Pyöräilyä ilman ketjuja. Elokuvan alussa poljetaan pahasti paikallaan ja harhaillaan sivuraiteilla. Pinnallinen kerronta paistaa keinotekoisesta pimeydestään läpi ja ensimmäinen puolituntinen vierähtääkin lähinnä turhien kysymyksien herättelyllä. Myös heikosti syventyvien henkilöhahmojen esittely pistää silmään kuin mummon sukkapuikko, kun moni turha näyttelijä ilmestyy ja katoaa tarinasta selittämättä - sanottuaan (lue: murahdettuaan) jotain sekavaa kerran tai kaksi. Myös miespääosan esittäjä Haruhiko Katô onnistuu naurattamaan muutamaan otteeseen täysin tahtomattaan. Hän vaikuttaa usein enemmän aivottoman koomiselta vihannekselta kuin hämmillään olevalta skeptikolta, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Ääninäyttely ja dubbaukset ovat elokuvan huonointa antia, sillä usein lyhyet lauseet kuulostavat zombin murahduksilta tai barbin vikinältä. Uskottavuus on kovilla, mutta juoni tempaisee alkukankeuden jälkeen mukaansa jos jaksaa vain roikkua kyydissä mukana.

Kaïron erikoisefektit vakuuttavat: niin laadulla kuin määrälläkin. Se vähäinen mitä on tehty, on tehty todella hyvin. Elokuvaa ei ole pilattu liian monesti nähdyillä päälleliimatuilla, muovisilla kuvilla - tehosteidenhan tulee olla osa tarinaa eikä elokuvan osa tehosteita. Ohjaaja Kiyoshi Kurosawa onnistuu tässä varsin upeasti. Kuvaus ja valaistus ovat valokuvauksellista kautta linjan. Aasialaiseen tapaan kamera pysyy pääosin paikallaan ja kuva kertoo paikaltaan mitä tapahtuu. Leikkaustyö on myös muutamaa poikkeusta (kankea alku) ja klaffia lukuunottamatta varsin juoksevaa. Kehuja saa myös onnistunut tunnelma tyhjän Tokyon luomisesta. Harvoin on nähnyt elokuvassa näin tyhjää suurkaupunkia. Tunne, että koko miljöö on todellakin kuollut, on käsinkosketeltava.

Hämmentynyt ja ahdistunut maailma on tyhjä ja autio. Sulkeutuneet ihmiset, jotka tietävät jotain mutta eivät kerro, katoavat yksi toisensa jälkeen. Nettisivu, joka tuo ruudullesi jotain ei-toivottua. Jotain, joka on vastaus kaikkeen jos yrität ottaa siitä selvää... kohtaat sen... kuoleman...

Anamorfinen 1,85:1 kuva oli odotuksiin nähden yllättävänkin hyvä. Elokuvan värimaailma on kalman sävyinen ja se toimii. Ikiharmaa taivas sekä pimeät huoneet ja nurkat luovat käsinkosketeltavaa tunnelmaa. Toisaalta ne myös tekevät jäljestä hieman suttuisen, mikä lienee ollut tarkoituskin. Lievä pehmeys ja pimeiden kohtien staattisuus pistää silmään jos katsettaan terävöittää liikaa.

Leffan japaninkielinen Dolby Digital 5.1 -ääniraita toimii lähes moitteetta koko elokuvan ajan. Se luo parhaimmillaan kylmiä väreitä painostavalla tunnelmallaan ja tilankäytöllään - pää saattaa kääntyä useampaakin kertaan takakaiuttimien säpsäyttäessä. Vastapainona varsinkin elokuvan alussa foleyt ja päälle dubattu dialogi ovat liian lähellä ja miksattu irti tilastaan. Jos ei anna tämän häiritä, ei muuta moitteen sijaa julkaisun äänimaailmasta löydy.

Musiikki on pääosin tunnelmallista taustaa, mutta yksi iso miinus tältäkin saralta löytyy. Lopputekstien taustalle on nimittäin tehty erittäin tilanteeseen sopimaton valinta - kun elokuvan kliimaksi on aivan lopussa, vesittää kevyt "kantrirenkutus" tunnelmaa valitettavan paljon. Synkkä rummutus olisi saanut jatkua viimeiseen sekuntiin saakka, mutta nyt pimeyteen tuodaan turhaan pilkahdus valoa.

Nada. R3-julkaisu ei sisällään lainkaan extroja, mikä on suuri pettymys. Leffan loputtua jää tunne nähdä lisää, mihin extra-materiaali olisi voinut olla hyvä lääke.

Kaïro on kylmänhyytävää kauhua vähäisillä, mutta toimivilla aineksilla. Se on samaan aikaan omituinen ja käänteikäs jättäen katsojalle tukun kysymyksiä ilman suoraa vastausta.

Kaïro olisi ilman alkumetrien kankeutta ja henkilökaartin lähes täydellistä identiteettien puuttumista (kenenkään kohtaloa ei jää juurikaan surkuttelemaan) ehkäpä jopa täydet pisteet ansaitseva kauhuleffa. Nyt se jää valitettavasti vähemmälle kimalteelle, vaikka onkin loistavaa vaihtelua ja upean erilainen.