Elokuva
Muinaisessa Kalevalassa käydään taistelua seppä Ilmarisen (Jari Halonen) takomasta ihmekone Sammosta, jonka Louhi (Tanjalotta Räikkä) haluaa itselleen. Tässä ajassa suuryritysjohtaja Sampo (Tommi Eronen) herää todellisuuteen ja henkistyy huomaamaan mihin maailma on menossa.

Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos Kalevala saa vähintäänkin omaperäiseksi kutsuttavan käsittelyn Suomileffan kulttihahmon ja kiukkupussin, Jari Halosen, toimesta, mutta kovinkaan katsojaystävälliseksi ei vuosikymmenen ajan valmisteltua Kalevala - Uusi aika -elokuvaa ei voi kutsua. Kahden aikatason yhdistäminen on enemmän henkimaailman hommia ja ilman kertojaa ohjaaja-käsikirjoittajan tajunnanvirtaa on mahdoton ymmärtää. Toisaalta se lienee ollut tarkoituskin Halosen laajentaessa Kalevalan fantasiamaailmaa käsittelemään kaikkien eri uskontojen piirteitä motolla Henki on elämä, elämä on Jumala, Jumala on totuus.

Trendikkäillä tekstiplansseilla yritetään pitää monttu maksimilla kohkaamista tuijottava katsoja edes jotenkuten sisällä juonessa, mutta tyystin lapasesta lähtevä ja käsittämättömillä kielikuvilla ryyditetty dialogi rikkoo illuusion illuusion sisälläkin. Kalevala - Uusi aika on elokuva, josta ei, vaikka haluaisikin, voi lähteä kesken pois, sillä uteliaisuus siitä, miten kauaksi linnunradan tuolle puolen Halonen joukkonsa vie, voittaa itsesuojeluvaiston ja pelon puhkeavasta aneurysmasta. Oudoksi kutsuminen ei alkuunkaan riitä kuvailemaan Halosen hallusinatoorista matkaa, se pitää itse kokea.

Näyttelijäntyö kumpuaa Halosen sisäänrakennetetusta turkkalaisuudesta, jossa jokainen repliikki tulkitaan ns. täysillä räkien, raivoten ja itkien valkokankaalle, näyttelijöiden käyttäytyessä kuin kemiallisten stimulanttien vaikutuksen alaisina. Limaa ja eritteitä piisaa pariinkin elokuvaan, mutta se pohjimmainen sanottava ja tulkinnan punainen lanka hukutetaan mahdottomaksi turvonneen materiaalimassan alle. Tommi Eronen tulkitsee silmät märkinä omatuntonsa munille potkimaa Sampoa sydän verta vuotaen, kun taas vastavoimana Konsta Mäkelän raivosta joka sekunti vapiseva Kurt tuo mieleen Jouko Turkan tv:ssä sisuksensa oksentaneet Seitsemän veljestä. Tanjalotta Räikkä mutisee Louhena ja Pirjo Lonka herkistelee oikeamielisenä Ainona. Aki Vakkilaisen Väinämöinen jää tyystin karismattomaksi ilmestykseksi, kun taas Pauli Porasen Kullervo ja Ville Tiihosen Jokkeri ovat suoraan psykkan suljetulta tuotuja ilmestyksiä. Huvittavin veto tulee Olavi Uusivirralta, jonka silmät muljauttava psykoottinen episodi lähinnä hävettää.

Parituntiseksi väkisin venytetty paketti on kaikessa kokeellisuudessan aivan liian tuhti jööti kerralla nieltäväksi, mutta toisaalta helpommin sulavaa julkaisumuotoakaan sille on vaikea keksiä. Tekotaiteelliseksi roskaksi elokuvan nimittäminen ei anna sille kuitenkaan täysin oikeutta, sillä kaikesta näkee ja ennen kaikkea tuntee, että tekijät ovat olleet kuolemanvakavissaan. Siksi onkin sääli, ettei se kaikki työhön satsattu voima, kiukku ja kunnia tule koskaan aukenemaan muuta kuin harvoille ja valutille, riippuen nautittujen aineiden määrästä ja koostumuksesta.

Yhteenveto
Tekisi mieli sanoa, etten enää koskaan halua palata Kalevalaan, mutta se ei ole totta. Enemmän kuin mitään muuta, odotan elokuvan dvd-julkaisua ja siltä ohjaaja Halosen kommenttiraitaa, minä kun haluan tietää mitä helvettiä olen oikein juuri nähnyt?