Kuten Lehmäjengi-arviossani totesin, on Disney-piirrettyjen taso ollut 2000-luvulla luvattoman heikko, etenkin jos niitä verrataan esimerkiksi sellaiseen moderniin klassikkoon kuin Leijonakuningas (1994). Vuoden 1940 Fantasia-animaatiota täydentävä Fantasia 2000 (2000) on ollut käytännössä ainoa kiistaton onnistuminen tämän vuosituhannen puolella. Keisarin uudet kuviot (2000), Atlantis (2001) ja Aarreplaneetta (2002) jättivät kylmäksi, eikä Lilo & Stitch (2002) liioin ollut mikään elämää suurempi animaatioelokuva, vaikka 2000-luvun parhaimmistoon lukeutuukin. Karhuveljeni Kodan (2003) kohdalla odotukset eivät olleet korkealla, mistä syystä se pääsikin yllättämään myönteisesti.

Disney on aina osannut tehdä koskettavia eläinsatuja. Kun elokuvia tähdittävät ihmiset (Hercules, 1997; Mulan, 1998) on lopputulos ollut usein pykälää heikompi. Karhuveljeni Kodan alku ei lupaa hyvää; ruudulla patsastelevat melko heikosti animoidut ihmishahmot. Herää kysymys: missä ihmeessa ne karhut ovat? Missä piileskelevät nuo hellyyttävät mesikämmenet? Odottavan aika on pitkä, mutta pian nuo korpimetsien mörrikät tömistelevät jylhissä vuoristomaisemissa. On pientä ja somaa sekä isoa ja pelottavaa. Sekä hullun kiilto silmissä pusikoissa rymyävä metsästäjä, jonka vakaana tarkoituksena on saada karhu hengiltä. Liekö kyseessä upean Ours, L' (Karhu, 1988) -elokuvan animaatiosovitus?

Kun mammutit vielä nelistivät Alaskan erämaassa, sitä asutti vain pieni joukko alkuperäisväestöä. Keskenään kilvoittelevan veljesparven nuorin, Kenai, saa miehuusriitissä shamaanilta rakkauden toteemin, jonka mukaan hänen tulisi elää todistaakseen miehuutensa. Nuorukainen pettyy karhu-figuurin symbolisoimaan toteemiinsa, eikä halua elää harmoniassa ympäröivän luonnon kanssa; etenkään karhujen, joita hän pitää hirviöinä. Asenne muuttuu vieläkin kielteisemmäksi, kun vanhin veljeksistä, Sitka, joutuu uhraamaan henkensä pelastaakseen veljensä karhun kynsistä. Kenai tartuu keihääseen ja vannoo surmaavansa karhun. Kotkan hahmon kuoltuaan saanut, henkenä veljelleen ilmestyvä Sitka päättää antaa kuopukselle opetuksen ja muuttaa tämän karhuksi. Veljesparven keskimmäinen, Denahi, huomaa, että Kenain ja karhun välisen mittelön henkiin jäänyt osapuoli on karhu. Syvä katkeroituminen jäytää Denahia, ja nyt vuorostaan hän päättää olla lepäämättä, ennen kuin karhu on kaatunut. Hän kuitenkin metsästää tietämättään omaa veljeään.

Koko perheen elokuville tyypillinen tarina sisältää usein matkan kohti suurta päämäärää, oli se sitten aarre tai mikä tahansa muuta tavoittelemisen arvoista. Karhuveljeni Koda noudattaa tätä samaa kaavaa. Näille elokuville on myös tunnusomaista se, että matkaa taitetaan sekalaisessa seurakunnassa, johon kuuluu ainakin yksi kyynikko, riippakiven ominaisuudessa mukana seuraava pentu sekä kolmas pyörä, josta kukaan ei osaa sanoa, mitä pirua moinen tekee mukana seurueessa. Karhuveljeni Koda on perinteikäs myös tässä mielessä. Menestyskaavaan kuuluvat myös pakeneminen, kissa ja hiiri -leikki sekä parivaljakon ensi alkuun mahdottomalta tuntuva ystävystyminen, joka tiivistyy lopulta kumppanuudeksi, peräti veljeydeksi. Ei pidä myöskään unohtaa sitä seikkaa, miksi näitä elokuvia on ihan oikeasti käytetty lasten kasvatukseen lukuisissa perheissä. Tarinat sisältävät jonkin sellaisen opetuksen, jonka toivotaan iskostuvan perheen pikku termiitin pääkoppaan. Teemat ovat tyypillisesti joka rakkaus, ystävyys, lähimmäisen auttaminen ja/tai kunnioittaminen, ahneuden ja muiden syntien välttäminen tai käsitys siitä, että kun jotain haluaa oikein kovasti, voi saavuttaa unelmansa. Karhuveljeni Koda on kuin malliesimerkki näiden teemojen oikeaoppisesta yhdistelystä.

Yllä mainitun vastapainoksi on todettava, että nämä elokuvat ovat objektiivisesti arvoiden äärimmäisen kliseisiä, siirappisia ja laskelmoituja. Idea pysyy samana - vain puitteet vaihtuvat. Miksi muuttaa hyväksi havaittua menestyskaavaa vain tuodakseen genreen jotain uutta? Konservatiivisuudestaan tunnetusta Disneystä ei ole ainakaan toistaiseksi ollut näivettyneen elokuvagenren uudistajaksi. Toisaalta Karhuveljeni Koda on yksi koskettavimmista piirroselokuvista, joita on viime vuosina nähty - ja kaikki kunnia siitä.

Elokuvan ohjaajat Aaron Blaise ja Robert Walker ovat selvästi Disneyn luottomiehiä. Blaise on osallistunut elokuvien Kaunotar ja Hirviö (1991), Aladdin (1992), Leijonakuningas (1994), Pocahontas (1995) ja Mulan (1998) tekemiseen lähinnä animaattorina. Walker on toiminut pitkälti samoissa produktioissa. Molemmille Karhuveljeni Koda on kuitenkin ensimmäinen ohjaustyö. Animaatio ei säväytä teknisesti millään osa-alueella. Ihmishahmot ovat lähestulkoon kirveellä veistetyn näköisiä, eikä niiden animointi ole järin sulavaa. Karhujen animointiin on kuitenkin panostettu selvästi enemmän, ja ne ovatkin varsin ilmeikkäitä. Taustat ovat hivenen suttuisen oloisia, mutta samalla varsin tunnelmallisia onnistueen värityksensä takia.

Dialogi on jonkin verran laadukkaampaa kuin Lehmäjengissä, vaikka verbaalista iloittelua ei varsinaisesti kuullakaan. Hahmogalleriasta nousevat ylitse muiden paikka pakoin hilpeää läpyskää heittelevät hirviveljekset, joiden ääninä kuullaan Rick Moranis (mm. Avaruusboltsit 1987) ja Dave Thomas (mm. Rottaralli, 2001). Erinomaista työtä tekee myös jättimäistä Tug-karhua esittävä, siviilissäkin massiivinen Michael Clarke Duncan (Vihreä maili, 1999). Valittamisen aihetta ei ole myöskään Kenain vuorosanoja turisevan Joaquin Phoenixin (mm. The Village, 2004) tai Kodana kimittäneen murrosikäisen Jeremy Suarezin (Aarreplaneetta, 2002) työskentelyssä. Kotimainen ääninäyttelykin on ihan kelvollista tasoa.
 
Kuva
Elokuva esitetään alkuperäisessä kuvasuhteessaan, joka on hieman tavanomaisesta poikkeava ja lievästi hämmentäväkin. Elokuvan alussa kuva on kylläkin anamorfinen, mutta sen molempiin reunoihin on sijoitettu mustat palkit. Tietämätön tai hämmentynyt katsoja saattaa tulkita kuvan ei-anamorfiseksi letterboxiksi. 24 minuutin kohdalla kuva laajenee palkkien poistuessa; kuva on kotelon lupauksia vastaavasti anamorfinen ja kuvasuhteeltaan 2.35:1. Huomion arvoista on, että juuri 24 minuutin kohdalla Kenai muuttui karhuksi. Tämä ei liene sattumaa. Itse kuvassa ei ole kuitenkaan juuri valittamisen aihetta, sen verran terävä, värikylläinen ja vakaa se on läpi koko elokuvan.

Ääniraidan virkaa toimittaa kohtalaisen hyvin miksattu, THX-masteroitu Dolby Digital 5.1. Etukanaviin painottuva, mutta ajoittain tilavaikutelman luomiseen kykenevä ääniraita on laadukas; äänet kuuluvat selkeinä ja vivahdekkaina. Dialogi sekä Phil Collinsin ja Mark Mancinan säveltämä taustamusiikki ja laulut kuuluvat ilman sen suurempia ponnisteluja. Myös audiopuolen toteutuksesta näkee, että Buena Vista todellakin panostaa näihin julkaisuihin.

Kommenttiraidalla ei kuulla elokuvan ohjaajaa tai tuottajaa, vaan yllättäen Rutt- ja Tuck-hirviä, eli Moranista ja Thomasia. Ratkaisu ei varmastikaan miellytä tiedonjanoisia katsojia, mutta viihdearvoa siitä kieltämättä löytyy.

Poistettuja kohtauksia (11:05) on kaikkiaan kolme. Animaation ohjaajat esittelevät kohtaukset lyhyesti. Näiden lisäksi tarjolla on myös kieli poskessa tehtyjä "poistettuja kohtauksia" (2:47) yhteenmiksattuna kokonaisuutena. Kohtaukset ovat riemastuttavan hauskoja, ja niitä olisi mielellään katsonut enemmänkin. Yksityiskohtia ei voi spoilaamatta paljastaa.

Phil Collinsin musiikista pitäviä ilahdutetaan ja sitä karsastavia piinataan musiikkivideolla kappaleesta Look Through My Eyes. Kertosäkeeseen panostavassa rykäisyssä nähdään pätkiä itse elokuvasta sekä valitettavasti myös kaljuuntuneesta Collinsista, jonka antaumuksellinen tulkinta ei kuitenkaan ole ihan kehnoimmasta päästä. Mukana on myös ennenkuulumaton kappale Fishing Song sekä Phil Collinsin sanoittama ja inuiittikuoron tulkitsema laulu Transformation.

Kuten Lehmäjengin DVD-julkaisuun, myös tälle levylle on ujutettu pari peliä, joiden kohderyhmänä näyttää kuitenkin olevan 1990-luvun loppupuolella syntyneet ja sitä nuoremmat nassikat.

Bear Legends (2:58) -osiossa kerrotaan karhuihin liittyviä tarinoita havainnollistaen niitä seinämaalauksilla. Uskomattoman tylsä ja kertakaikkisen tarpeeton ekstra.

Making Noise: The Art of Foley (3:17) -osiossa äänitehosteista vastaava heppu esittelee pikkupojalle, miten leffassa kuultavat töminät ja narinat saavat alkunsa. Mielenkiintoinen aihe, mutta lyhyt kesto vesittää koko idean.

Art Review (9:58) -nimeä kantava kooste tutustuttaa katsojan leffassa nähtyjen ihmis- ja eläinhahmojen sekä maisemien suunnitteluun, luonnosteluun ja lopulliseen toteutukseen. Mukavaa katseltavaa, joskin tämän julkaisun ekstroja leimaava pintapuolisuus hieman kismittää.

Karhuveljeni Koda yllättää myönteisesti olemalla viehättävämpi, hauskempi ja koskettavampi kuin useimmat muut 2000-luvulla valmistuneet Disney-animaatiot. Tarina noudattelee kuitenkin totuttua menestyskaavaa, joten mitään uutta ja ihmeellista on turha odottaa.

DVD-julkaisussa ensialkuun hämmästyttävin piirre on kesken elokuvaa vaihtuva kuvasuhde, joka on kaikesta huolimatta kuitenkin alkuperäinen ja sellaisenaan ainoa oikea valinta kuvasuhteeksi. Kunnon making of -dokumentin puuttuminen ja ekstrojen lyhyt kesto kampittavat muuten laadukasta julkaisua.