Kotkassa vuonna 1949 syntyneen Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta peilannee ohjaajan omia, ajan kultaamia lapsuuden muistoja. Elokuvassa 1950-luvun lopun Kotka esitetään jännittävänä paikkana, jossa satamatyöläiset imevät itseensä kansainvälisiä vaikutteita jazz-musiikista, johon he tutustuvat satamassa vierailevien eksoottisten merimiesten opastuksella. Yhdessä toisen satamakaupungin, Turun, kanssa Kotka olikin tuohon aikaan Suomen kansainvälisin kaupunki. Näissä kahdessa kaupungissa vaikutti vireä musiikkitoiminta, joka tuotti lukuisia kestotähtiä maamme viihdetaivaalle. Mitenkään turkulaisia kulttuuripersoonia väheksymättä, mieleni tekee nostaa Kotka jopa Suomen merkittävimmäksi kulttuurikaupungiksi 1950-luvun loppuvuosina. Asiaan ei vaikuttane se, että vietin merkittävän osan herkimmästä nuoruudestani Kotkassa.

Keisarikunnan päähenkilö on Mikko Leppilammen näyttelemä Rempo, Gene Krupaa palvova nuori rumpali. Rempo on töissä veneveistämössä, ja säästää yhdessä satamassa työskentelevän kihlattunsa Ailan (Maria Ylipää) kanssa rahaa ostaakseen Ailalle kauneussalongin. Suunnitelmat kuitenkin mutkistuvat Rempon saadessa potkut työpaikaltaan pomon arvostaessa rummunsoittoa vähemmän kuin veneen valmistumista ajallaan. Sattumalta Rempon vanha kaveri, pianisti Olli Miettinen (Mikko Nousiainen) palaa samoihin aikoihin Kotkaan. Kaverukset juhlistavat tuhlaajapojan paluuta suomalaiskansalliseen tyyliin - pidemmän kaavan mukaan. Perinteisesti suomalainen mies on luovimmillaan juovuksissa. Niin tälläkin kerralla: pojat saavat päähänsä hankkia omistukseensa kotkalaisen soittoravintola Fennian ja perustaa kansainvälisen soittoravintolan. Syystä tai toisesta Aila ei kuitenkaan arvosta Rempon luovuutta raha-asioiden hoidossa. Ravintolakauppa kun rahoitettiin kampaamon ostoon tarkoitetuilla säästöillä. Raivostunut Aila hyppääkin bussin kyytiin suuntanaan Helsinki, jättäen Rempon haikailemaan peräänsä.

Rempo ja Olli, yhdessä kavereidensa Kinkun (Tuomas Uusitalo), Nortamaan (Sesa Lehto) ja Kauppisen (Niko Saarela) kanssa, pistävät pystyyn Fennian housebändin. Fennian ovelle pojat värväävät portsariksi entisen nyrkkeilymestari Heiskasen (Petteri Summanen). Kaverukset saavat kuitenkin huomata kotkalaisyleisön vastaanoton Olli "Keisari" Miettisen kokeelliselle jazz-musiikille vähemmän innostuneeksi. Kun porukkaan liimautuu mukaan sanavalmis poskisolisti Junnu (Sampo Sarkola), yleisöön vetoavine riimityksineen, alkaa jazz-musiikki kuitenkin upota yleisöön. Fenniasta tulee nopeasti maan vetovoimaisin esiintymisareena, jossa jopa Olavi Virta käy esiintymässä. Kuten nimistä voi havaita, elokuvan kaikilla keskeisillä henkilöillä on vastineensa todellisuudessa ja kotkalaisessa musiikkielämässä. Rempon esikuva on legendaarinen rumpali Reijo Tani ja Kinkku on arvostettu kitaristi Keijo Laitinen. Oikea "Keisari" Olli Miettinen oli nuorena menehtynyt lahjakas pianisti. Nerokkaasti suomen kieltä taivuttava Junnu on tietenkin tunnettu ja taitavaksi tunnustettu Juha "Watt" Vainio. Mukana porukassa pyörii myös innokas, mutta hieman liian nuori rumpali Eki (Olavi Uusivirta), jonka hahmon pohjana on Erkki Liikanen, myöhemmin menestynyt kuplettilaulaja ja moninkertainen Syksyn Sävel -voittaja, ei siis saman niminen arvostettu savolaispoliitikko. Toki jälkimmäinenkin on mainio äidinkielemme taitaja.

Keisarikunnan musiikkikohtaukset toimivat mainiosti, soittopuolen tosin hoitelee kuvassa näkyvien näyttelijöiden sijasta pääasiassa Marzi Nymanin johtama orkesteri. Musiikkikonsulttina elokuvassa on käytetty maamme kenties johtavaa kotkalaisen musiikin asiantuntijaa, Pertti Metsärinnettä. Laulunumeroista vastaavat keskeisten näyttelijöiden lisäksi sivurooleissa vilahtelevat ammattimuusikot, mm. Quintessence-yhtyeen Emma Salokoski, Kwanin Tidjân sekä Charles Salter (Max C), joka on tuttu yhtyeistä Bomfunk MC's ja 3rd Nation.

Musiikin lisäksi elokuvan lavastus ja kuvaus ovat komeaa työtä, aidon Fennian tunnelma on onnistuttu tavoittamaan valkokankaalla mainiosti. Sen sijaan elokuvan ulkokohtauksien kanssa ei ole onnistuttu yhtä hyvin. Kari Sohlbergin kuvauksesta ei varsinaisesti moittimista löydy. Jostain syystä kuitenkin ulkokohtaukset vaikuttavat pahvisten studiolavasteiden keskellä kuvatuilta, vaikka Pekka Mandartin mukaan kaikki ulkokohtaukset on kuvattu ulkona. Tästä voinee tosin syyttää jossain määrin tehokasta uudisrakentamista, jonka seurauksena Kotkasta on enää vaikea löytää elokuvan kuvaamaan aikakauteen soveltuvia miljöitä. Tämä lienee rajoittanut käytössä olevia kuvakulmia, ja on pakottanut kuvan tiiviiseen rajaamiseen. Elokuvaan kuvatuista 640 kohtauksesta Sohlberg kuvasi käsivaralta peräti 639. Suomalaisten elokuvien perisynti, huonosti taltioitu dialogi, nostaa päätään tässäkin elokuvassa. Useaan kertaan jouduin todella pinnistelemään saadakseni selvää näyttelijöiden vuorosanoista.

Elokuvan suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuu kömpelöhkön oloinen, päälleliimattu rakkaustarina, jonka ongelmat selviävät aivan liian helposti. Niin ikään elokuvasta löytyvät kaikki Kotkaan, tai yleensä satamakaupunkeihin, liitetyt kuluneet kliseet pimeän pullon kaupustelijoista aina satama-alueen hyvin tunteviin naisihmisiin. Nämä eivät kuitenkaan oleellisella tavalla vähennä Keisarikunnan arvoa. Kyseessä on eräs viihdyttävimmistä ja svengaavimmista tässä maassa valmistuneista elokuvista viime vuosina. Pehmopornoon, alkoholisoituneiden kansantaitelijoiden elämäkertoihin ja tekotrendikkääseen ihmissuhdepotaskaan kyllästyneille suomalaisen elokuvan ystäville Keisarikunta on raikas tuulahdus kotimaisen elokuvan ja musiikin viattomuuden ajalta. Tämä elokuva ei ota itseään liian vakavasti, eikä pyri olemaan enempää kuin on: viihdyttävä puolitoistatuntinen matka menneisyyteen, joka jättää katsojalle hyvän fiiliksen. Toki sisältö tarkemmalla tarkastelulla osoittautuu sangen kepeäksi, mutta ei kaiken tarvitse olla raskasta ja totista.