Elokuva

Tarina kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista lienee kaikille tuttu. Avalon-saari, Camelot-linna, Merlin-velho, Lancelot-ritari, Excalibur-miekka ja kadotettu Graalin malja kuuluvat kaikki tähän samaan tarunhohtoiseen brittilegendaan. Robin Hoodin tapaan Arthurinkaan olemassaoloa ei ole pystytty historiallisesti todistamaan, vaan nimien uskotaan syntyneen tavallisen kansan keskuudessa, kovien aikojen valoksi pimeään. Kalevalan tavoin ne ovat olleet osa kansanperinnettä, tarustoa. Ovat kertomukset sitten totta tai eivät, kiehtovat ne edelleen. Entisaikojen iltanuotiot ovat tosin vaihtuneet nykyajan digitaaliseen kerrontaan, mutta tarinat pulppuavat edelleen samasta lähteestä.

Perinteisestä tarinasta poiketen, King Arthur kertoo ajasta ennen kruunua. Roomalaisen ylimyssuvun verta kantava, Artorious Castus eli Arthur (Clive Owen), on päättämässä sarmatialais-ritareineen 15 vuoden pakkopalvelusta Rooman valtakunnalle. Velvollisuutensa täyttäneet miehet ovat pitkällisen verenvuodatuksen jälkeen ansainneet vihdoin vapautensa, ja edessä odottavat rauhaisat eläkepäivät perheen parissa. Unelmat kuitenkin särkyvät, kun miehille annetaan vapauskirjan sijasta vielä yksi tehtävä hoidettavakseen. Arthurin on johdettava joukkonsa kauas pohjoiseen ja saatettava roomalainen ylimysperhe turvaan. Viimeinen tehtävä tuntuu jo heti kättelyssä itsemurhalta, sillä roomalaiset ovat vetäytymässä Britanniasta ja saksit ovat ehtineet valloittaa jo osan saarivaltiosta. Lisäksi koko maahan levittäytyneet, villit piktiheimot (alkuperäiset britit) vaikeuttavat tilannetta. Arthurin miehillä ei ole näin ollen mitään turvaa vihollisalueiden halki kulkevan matkansa aikana. Hampaitaan kiristellen ritarit suostuvat tehtävään, sillä heitä kaikkia kiinnostaa vapaus vankeuden sijaan. Artorius Castus on palvellut koko ikänsä uskollisesti Roomaa. Hänen oppi-isänsä luomat kuvat maailman sivistyksen kehdosta ovat sinisilmäisen ylväät. Matkan edetessä Arthurille alkaa kuitenkin selvitä, että totuus Rooman nykytilasta on hieman toisenlainen kuin hänen unelmissaan. Oikeudenmukaisuus on tahrattu petoksien punaiseen viittaan ja lait korvattu ahneiden tyhjillä sanoilla. Kunnia ja velvollisuus vahvan uskon rakentamaa marmorijalkaa kohtaan alkaa murentua, ja johtaja huomaa painivansa elämänsä vaikeimpien kysymysten kourissa. Millainen hänen maailmansa todellisuudessa on? Kuka on hänen jumalansa?

King Arthur on kasvukertomus uskonsa menettäneestä miehestä, joka avaa silmänsä uuteen maailmaan ja kasvaa lopulta legendan mittoihin. Isänmaallisuuden synty ja sitä seuraavien kansojen yhdistyminen kulkee käsi kädessä pääjuonen kanssa, vaikka sen osuus jätetäänkin osittain jo tiedetyn "historian" varaan. King Arthur kertookin enemmän uuden maailman synnystä kuin vanhassa elämisestä. Itse tarina vaikuttaa alkumetreillä poikkeuksellisen erilaiselta, mutta vesittyy loppua kohden varsin suoraviivaiseksi ja tavanomaiseksi rymistelyksi. Kokonaisuutta heikentävät kerronnan rikkonaisuus ja liika makealla maalailu. Arthurista yritetään rakentaa eeppistä, mutta väkinäisyys ja sieluttomuus syövät vahvalta tunnelataukselta pohjan. Upeat maisemat, kiivaat taistelukohtaukset ja mahtipontinen musiikki eivät valitettavasti saa katsojaa liikuttumaan. Hehkutus tuntuu liian laskelmoidulta, päälleliimatulta ja kankealta. Kuolemattomuuden rajaa rikkova nostatus ei kanna tarpeeksi, vaan ylväin sanoin väritetty siirappi valuu suoraan maahan. Siinä missä Braveheart (1995) ja Gladiaattori (2000) saivat tunnetason ylimmilleen ja silmät kosteiksi, aiheuttaa King Arthur vain syviä huokauksia.

Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat keskinkertaisesta hyvään. Clive Owenin työskentely jää perustasolle, eikä liian vähäeleinen lopputulos täytä Arthurin suuria saappaita. Tosin tuleva kuningas etsii vielä itseään ja kohtalonsa täyttymistä, mutta vaadittu ylväys nousee turhan harvoin ylös muuten niin ilmeettömän kuoren alta. Eniten Arthurin ritareista nousevat esille Lancelot (Ioan Gruffudd) ja Bors (Ray Winstone), jotka seuraavat johtajaansa vaikka helvetin tuliin jos tarve sitä vaatii. Gruffudd on kuuluisan ritarin roolissa yllättävän ponneton, eikä syvenny tarpeeksi. Winstone rähjää tuttuun, karkeaan tyyliinsä ja on yllättäen tarinan sympaattisin hahmo. Muut pyöreän pöydän ritarit jäävät vähemmälle huomiolle, eikä heihin keskitytä muutamaa dialogia enempää. Sivuhahmoista suurinta roolia kantavat Arthurin rakas, Guinevere (Keira Knightley), sekä saksien johtaja, Cedric (Stellan Skarsgård). Knightley on roolissaan varsin pinnallinen, eikä säväytä suuntaan tai toiseen, ei edes keskiajan nahkabikineissään. Ovatko neitokaisen hankkimat silikonihuulet ilmeikkäämmän näyttelyn esteenä, mene ja tiedä. Skarsgård on barbaaristen saksien kärkenä brutaalin jäyhä, mutta hänenkin suorituksestaan jää kaipaamaan sitä kuuluisaa, viimeistä särmää. Miehelle suotu dialogi on kuitenkin terävää ja tuo karuudessaan mieleen John Lithgowin elokuvasta Cliffhanger (1993). Merlinin ja Excaliburin osuus on elokuvassa jätetty taka-alalle, mikä on sinällään pienoinen pettymys. Nehän ovat aina olleet iso osa Arthurin tarua.

Ohjaaja Antoine Fuquan meriitteihin kuuluvat mm. laadukkaat toimintaelokuvat Training Day (2001) ja Replacement Killers (1998) sekä keskinkertainen Tears of the Sun (2003). Ryminää ja mäiskettä ei King Arthuristakaan puutu, mutta ponnettomuudesta kärsivä toteutus ei yllä edellisten tuotantojen, eikä miekka-genren parhaimpien tasolle. Taistelut ovat jokseenkin tahdittomia ja muutamia hienoja oivalluksia lukuun ottamatta niitä leimaa "jo-nähdyn" tunne. Parhaimmiksi punaisen vuodatuksiksi nousevat järven jäällä tapahtuva ensikontakti saksien kanssa sekä koko elokuvan ajan odotettu suuri lopputaistelu. Puitteet historialliseen sotaspektaakkeliin ovat King Arthurissa olemassa, mutta koko paketti luottaa liian laskelmoidusti perustekijöihin, eikä esittele mitään uutta. Se jää väkisinkin isompiensa varjoon.

Anamorfisen 2.35:1-kuvan laatu on juuri sitä, mitä tämän hintaluokan elokuvalta osaa odottaakin, erinomainen. Terävyys on kohdallaan, eikä kohinaa tai roskia juurikaan esiinny. Elokuvan värispektri on painottunut suurimmaksi osaksi vihreään ja luminanssitaso on varsin tumma. Kyseinen valinta korostaa etenkin lian ja märän mudan läsnäoloa, mutta heikentää yleistä erottelukykyä. King Arthurin maailmasta on luotu sateinen ja harmaa.

Elokuva esittelee toinen toistaan upeampia maisemia, mutta vain illuusiona. Suurin osa kauniista kuvista on CGI:tä, mikä laskee tunnelmaa hieman. CG:n laatu on kuitenkin todella upeaa, eikä paista silmään kuin parissa kohtaa. Lisäksi suurimmat paljastukset tulevat ilmi vasta lisämateriaaleissa, joten elokuvanautintoa ne eivät pilaa millään lailla.

DTS- ja Dolby Digital 5.1 -ääniraidat ovat erittäin korkeatasoisia ja toistavat niin dialogin, musiikin kuin tehosteetkin erittäin kirkkaasti. Matalat taajuudet nousevat myös kiitettävästi esille ja työstävät subwooferia mm. hevosten kavioiden iskeytyessä taistelutantereeseen sekä paksun jään railottuessa tuhansien sotilaiden alla.

Musiikista vastaa tuottaja Jerry Bruckheimerin hovisäveltäjä, Hans Zimmer. Zimmer on kaikille toimintaelokuvien ystäville tuttu ja tälläkin kertaa hän on saanut vaskipuhaltimien täyttämästä orkesteristaan ilmoille tasokasta tunnelmointia - niin mahtipontista kuin harmonistakin. Musiikki on kokonaisuudessaan perus-Zimmeriä, vakioteemasta lähtien. Jo elokuvasta Purppuravyöhyke - Crimson Tide (1995) asti kierrätetyt sävelet voi tunnistaa jälleen kerran.

Lisämateriaali

King Arthurin kohdalla olisi voinut odottaa kahden levyn julkaisua, mutta ilmeisesti heikko menestys lippuluukuilla on verottanut paketin muhkeutta. Tämä näkyy luonnollisesti myös lisukkeiden määrässä.

Vaihtoehtoinen loppu (4:14)
Alkuperäinen lopetus on teatteriversiota synkempi ja tummempi. Ohjaaja Antoine Fuque kertoo kommenteissaan, että olisi halunnut päättää tarinan surulliseen sävyyn. Yhdysvaltalainen koeyleisö halusi elokuvaan kuitenkin onnellisen ja toiveikkaan lopun, johon myös tuottaja Bruckheimer vastasi vihreällä valolla.

Blood on the land: Forging King Arthur (17:11)
Pitkä ja tylsähkö Making Of elokuvan synnystä, kuvauksista ja musiikin säveltämisestä. Mukana on tekijöiden haastatteluja ja kulissien taakse kurkistelua. Muutamaa trikkikuvan bongausta ja knoppitiedon jyvästä lukuun ottamatta dokumentti ei paljon tarjoa.

Kuvagalleria
Kuvia elokuvasta ja sen tuotannosta.

Yhteenveto

King Arthur yrittää nostaa itseään eeppisiin sfääreihin, mutta sortuu vain kurottamaan korkealle. Se ei rakenna itselleen tarpeeksi pohjaa, jotta haettua tunnelatausta syntyisi. Väkinäinen toteutus ja liian tuttuihin maneereihin luottaminen eivät pitkälle kanna. Lisäksi käsikirjoitus lainaa perusaineksensa varsin häpeilemättömästi soturielokuvien kermasta, eikä tarjoa itse varsinaisesti mitään uutta. Jerry Bruckheimerin kassakoneen leima paistaa liian selvästi King Arthurista läpi.

15 minuuttia teatteriversiota pidempi Director's Cut syventää jonkin verran Arthurin henkilöhahmoa. Lisäksi ennennäkemättömät taistelu- ja suvantokohdat tahdittavat tapahtumien kulkua hieman paremmin, mutta eivät pelasta elokuvaa. Miekka ei nouse kivestä.

Huomio: Elokuvassa selviydytään ongelmitta kovasta lumisateesta ja pakkasesta ilman sen suurempia päällysvaatteita tai suojaa. Tämä pistää oikean lumihiutaleen nähneenä silmään todella pahasti.

Tuomio: Jättää kylmäksi, eikä nouse nimensä mukaiseksi legendaksi.