Elokuva
Kun sankarillisen isänsä teitä innokkaasti astumaan halajava nuori wanna-be- muskettisoturi D`Artagnan (Logan Lerman) saapuu Pariisiin, hän saa huomata ranskan ennen niin kukoistavan pääkaupungin vajonneen sekavaan sortoon. Nuori ja kokematon kuningas Ludvig (Freddie Fox) on aivan liikaa umpikireon kardinaali Richelieun (Christoph Waltz) vedätettävissä, ja ketku kirkonmies kaavaileekin petollisen hanslankarinsa Milady De Winterin (Milla Jovovich) kanssa aatelisen brittikonnan Buckinghamin (Orlando Bloom) huijaamista sotatilaan Ranskan kanssa, jolloin kansa vaatisi vahvaa kardinaalia ottamaan paikan valtion johdossa. Mutta surullisin sanoma kotomaan tilasta D`Artagnille on hänen ihannoimiensa muskettisotureiden Athosin (Matthew Macfadyen), Porthosin (Ray Stevenson) ja Aramisin (Luke Evans) vajominen pelkiksi juopoiksi riidanhaastajiksi. Richelieun vallankaappaushanke päätyy kuitenkin muskettien tietoon ja nämä päättävät kuumaverisen oppipoikansa D`Artagnanin kanssa pelastaa maansa vielä kerran.

Paul W.S. Andersonin vauhdikas ja värikäs adaptaatio Alexandre Dumasin klassikosta menee metsään turpa edellä tehden matkan varrella miltei jokaisen virheen, joihin uudelleenlämmittelyt syyllistyvät. Ohjaus on pelkkää kikkailua ja päälleliimattua kolmannen ulottuvuuden motivoimatonta käyttöä, puhumattakaan keinotekoisesta pirteydestä ja kaikkia katsojia miellyttämään pyrkivästä ahterin nuolennasta. Omaperäisyydestä ei voi edes puhua katsellessa Andersonin persoonatonta jälkeä tämän heitellessä muovimuskettejaan kärhämästä toiseen.
Rockvideoestetiikalla editoitu (Alexander Berner) sekametelisoppa saa aavistuksen ilmaa alleen vain aniharvoissa toimintajaksoissa, joista parhain, mutta myös typerryttävin, on ilmalaivoin käytävä taistelu taivaan herruudesta.

Andrew Daviesin ja Alexander Litvakin käsikirjoitus erehtyy painottamaan vallan vääriä pointteja ja unohtaa joka käänteessä Dumasin tarinan tärkeimmät elementit. Hirvittävin erhe on ollut henkilöhahmojen mukakoominen nykyaikaistaminen, jonka seurauksena monista tärkeimmistä pelureita on kitketty kaikkinainen särmä ja sielukkuus tykkänään. Kaikki se seikkailullisuus, mitä aiempiin adaptaatioihin on saatu mukaan, loistaa nyt poissaolollaan Andersonin peittäessä kaikki kuvalliseen kikkailuun ja efektiraskaaseen visualisointiin. Loppukuvakin on tyystin turha, sillä tuskinpa kansa äänestää lompakoillaan näin keinotekoista filmatisointia jatkokaudelle.

Päärooliin palkattu Logan Lerman on lähinnä ärsyttävän itseriittoinen kloppi, jonka oikeastikin toivoo saavan pataan pahemmiltaan. Muskettisotureiksi on palkattu kolme vähemmän tähtitehoja omaavaa näyttelijää, joista Luke Evansin vaisu Aramis jää selvästi eniten tilaa saavan Matthew Macfadyenin Athosin ja Ray Stevensonin rennosti röyttyämän Porthosin varjoon. Päänelikon kohellusta katsellessa mieleen nousee kaiholla ja kaipauksella Randall Wallacen tulkinta aiheesta, vuonna 1998 valmistunut Rautanaamio (The Man in The Iron Mask), minkä esittelemälle muskettikolmikolle, Jeremy Irons, John Malkovich ja Gerard Depardieu, tuskin löytyy enää vertaa.

Christoph Waltzin myrkyllinen kardinaali unohdetaan tyystiin ohituskaistalle, eikä Tarantinon Basterdseissa ikimuistoisen natsipaholaisen luonut taitaja pääse alkuunkaan esittelemään kykyjään. Samalla tavalla jätetään tanskalainen takuumies Mads Mikkelsen pelkäksi pahviksi verenhimoisen Rochefortin roolissa. Ohjaajan vaimo Milla Jovovich saa taas rooliinsa nähden aivan liikaa tilaa. Typerimmät vedot ovat yhden hitin ihmeeksi jääneen Orlando Bloomin naurettava keikarikreivi, Freddie Foxin hävettävä homppelikunkku Ludvig ja muskettien pyylevänä apparina pyörivä Planchet, jonka roolissa nähdään raivostuttava Jack Black-klooni James Corden.

Paul Haslingerin metallia ja särökitaroita perinteisempään elokuvamusiikkiin sekoittava score rääkyy ja runttaa läpi remellyksen ja nousee pahimmillaan liiankin päällekäyväksi. Muutama teemanpoikanen sentään onnistuu luomaan tunnelmia, mutta kokonaisuutta ei taitavampikaan sävelkynän käyttelijä pelastaisi.

Yhteenveto
Muovisen kliininen ja tunnevajaa seikkailu voi toimia keskittymiskyvyttömille teineille, mutta perinteitä kunnioittavaa omaperäisyyttä hakevat tulevat pettymään pahasti.