Eletään vuotta 2029. Mutantteja ei ole syntynyt maailmaan kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja vanhoistakin luonnonoikuista suurin osa on jo poistunut keskuudestamme. Wolverinenakin tunnetun Loganin (Hugh Jackman) kyvyt ovat kyllä yhä tallella, mutta ruhjotun kehon paraneminen hidastuneena kivuliaampaa eikä adamantiumterätkään enää tule esiin yhtä nopeasti kuin ennen. Mies pitää matalaa profiilia Meksikon rajalla, kuskailee ihmisiä limusiinillaan ja pitää mutanttiystävänsä Calibanin (Stephen Merchant) kanssa huolta koko X-Men-klaanin perustajasta, nyt jo dementoituneesta professori Xavierista (Patrick Stewart). Menneisyys saavuttaa nykyhetken, kun kyytiä tarvitsee nuori Laura (Dafne Keen), johon monen muunlaisensa tavoin on Transigen-yhtiön toimesta uutettu mutanttien DNA:ta, siinä toivossa, että uusi ylivertainen armeija voitaisiin jälleen herättää henkiin. Tyttö vetää perässään ongelmia ja suuren joukon julmia ihmisiä, eikä Loganilla ole lopulta muuta mahdollisuutta kuin palata siihen johon hänet on luotu, ja valittava lopullisesti puolensa.

Melankolinen tie-elokuva ja ultraväkivaltainen länkkäri eivät ole niitä määreitä, joita on yleensä esitetty X-Men -elokuvien yhteydessä, mutta ne sopivat täydellisesti James Mangoldin huippuhienoon testamenttiin Logan, jonka myötä yksi aikakausi sarjakuvaelokuvien osalta päättyy koskettavammin kuin koskaan olisi osannut odottaa. Vuonna 2000 alkanut X-Men -sarja tulee sen myötä myös risteykseen, jonka jälkeen on valittava uusi suunta, sillä Logan piirtää kartan maailmaan, josta ei entiseen ole enää paluuta. Vaikka Logan sijoittuukin saumattomasti X-universumiin ja on selkeä jatkumo jo nähdyille tapahtumille; se on kokonaisuudessa täysin omaa luokkaansa, yksilötasolla pysyttelevä surumielinen lopun ajan madonluku.

X -saaga tulee toki jatkumaan, se on selvää, mutta minne suuntaan ja millä eväin tästä edetään, on taatusti tuotantoportaassa palaverin paikka, sillä Marvel -elokuvaksi groteskin väkivaltainen Logan kulkee sitä polkua, jonka ikärajoja monella tavoin venyttänyt Deadpool (2016) niin viehättävästi avasi, ja hyvä niin, sillä sarjakuvatarinat ovat useimmiten huomattavasti synkempiä ja rajumpia, mitä niiden elokuvasovitukset ovat antaneet ymmärtää.

George Stevensin jylhä länkkäriklassikko Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953) on raportoidustikin ollut Mangoldin ja käsikirjoittajakumppaneiden Scott Frankin ja Michael Greenin yhtenä maamerkkinä Logania suunniteltaessa ja elokuvassa sitä katsellaankin tv:stä ja jopa lainataan sen ehkä kuuluisinta repliikiä: "There's no living with a killing. There's no going back from it. Right or wrong, it's a brand, a brand that sticks.”

Jos Logan todella tulee jäämään (Hollywoodissa kaikki on mahdollista eikä mikään pysyvää) Hugh Jackmanin viimeiseksi esiintymiseksi veitsikätisenä karismakimppuna, tämän hienompaa joutsenlaulua mies ei olisi voinut saada. Wolverinen tapaisen hahmon näytteleminen vaatii paitsi fysiikkaa, myös sydäntä, ja sitä Jackmanin karhean koskettava tulkinta Loganissa on tulvillaan. Yhtä lailla nieleskelemään pistävä veto on myös Patrick Stewartin professori X, lääkkeillä harhailevat ajatuksensa jotenkuten kasassa pitävä raakki, jolle omaishoitajana toimiva Logan on viimeinen toivo tulevaisuudesta. Nuori Dafne Keen istuu ryhmään niin ikään mainiosti tutun oloisia ulokkeita kehossaan kantavana Laurana, mutta miinuksen puolelle jäädään elokuvan antagonistien osalta, sillä Boyd Holbrookin Pierce ja varsinkin Richard E. Grantin tohtori Zander Rice jäävät tyystin vastapallojen asemaan persoonattomina pahiksina.

Äärimmäisen väkivaltainen ja kyyninen, mutta myös suunnattoman surumielinen ja syvältä kouraiseva hyvästijättö, jonka loppukuva jää mieleen lopun ajoiksi. Viiden tähden finaali.