Elokuva
Journalisti John Groganilla (Owen Wilson) on kaikki hyvin. Mukava, kilpailevassa julkaisussa samaa ammattia harjoittava vaimo Jennifer (Jennifer Aniston) ja uusi duuni Floridassa. Perheen perustaminen kuitenkin epäilyttää Johnia, ja kun työkaveri Sebastian (Eric Dane) ehdottaa lemmikin ottoa, niin hän meinaa, että mikä ettei: kuinka hankalaa koiran kasvatus nyt voi yleensäkään olla? Taloon tulee Marley, reggaetähti Bobin mukaan nimetty labradorinnoutaja, joka hellyttävästä ulkomuodostaan ja pakahduttavasta söpöydestään huolimatta on varsinainen perkele, hännäkäs dogzilla, jonka pohjattomalta uteliaisuudelta ja hampailta ei ole turvassa mikään eikä kukaan. Vuodet vierivät, Groganit saavat omaakin jälkikasvua ja Marleysta on Johnin kolumnien tähtenä tullut kaupungin kuuluisin nelijalkainen, jonka katastrofaalisia seikkailuja seuraa mahtava määrä lukijoita.

Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan (The Devil Wears Prada, 2006) ohjaajana parrasvaloihin nousseen David Frankelin Marley and Me perustuu John Groganin Philadelphia Inquirerissa julkaisemiin kolumneihin sekä bestselleriksi nousseeseen muistelmateokseen Marley & Me: Life With the World`s Worst Dog. Jos katsoja tuntee pienintäkään sympatiaa koirankuonolaisia kohtaan, Marley and Me on pakkokatsottava, sillä ainahan se on mukavaa hekottaa toisten epäonnelle nelijalkaisen täystuhon tehdessä silppua irtaimistosta, mutta jokainen, joka on joskus itse saanut henkilökohtaisesti todistaa perintökalujen ja vaikka nyt huippukalliin hi-tech-elektroniikan häviävän tyhjäpäisen rakinretaleen kitaan, voivat muutamin kohdin miettiä meuhkaamisen mielekkyyttä. Missään tapauksessa Marley and Me ei kuitenkaan ole mikään ääliömäinen kohkakomedia ala Beethoven, vaan herkillä tunnoilla taputeltu elämänviipale ja koskettava perhekuvaus, jossa nyt vain sattuu koiranketale olemaan kaiken keskipisteenä.

Kolmentoista vuoden ajanjakson täyttävä elokuva on viihdyttävä kahdenkatsottava, ja kumma on, ellei sen jälkeen tee jukurimmankin Jussin mieli soittaa kenneliin ja varata itselleen ikioma karvakahle seuraavaksi puoleksitoista vuosikymmeneksi. Frankel ohjaa mukavan irtonaisesti, vaikka syyllistyykin monessa kohtauksessa katsojan kyynelkanavien manipulaatioon ja antaa tarinalle turhasti löysää. Pienellä läskinleikkuulla Marley and Me olisi ollut trimmimpi, eikä pakkoporuttamisen poistokaan muutamasta kohdasta olisi välttämättä pahaksi ollut kokonaisuudelle. Taatusti katsojansa jakava elävä kuva on kuitenkin sydämeltään vilpitön, joten keinotekoinen makeuttaminen ei häiritse liikoja.

Owen Wilson ja Jennifer Aniston tekevät tasaisen varmaa laatutyötä pääosissa, onnistuen tuomaan monet tunnetilat esiin asiallisesti ja aitoina. Alan Arkin piipahtaa lämpimässä roolissa Johnin pomona ja Kathleen Turner vinkeänä rouva Kornblutina. Groganeiden lapsikatrasta esittävät mm. Nathan Gamble, Finley Jacobsen ja Bryce Robinson. Täydellisesti fokuksen varastavana Marleyna esiintyy yhteensä 22 eri koiraa, joista pentuna korvat viireinä koheltava Woodson kirvoittaa kuuluvimmat kikatukset, kun taas aikuista Marleyta tulkitseva Clyde herkistää hallitusti.

Theodore Shapiron rento, mutta paikoin pliisu score sopii kuin kuonokoppa elokuvan tarkoitukseen. Se herkistelee heleällä pianolla, vihloo sydäntä vaikertavilla viuluilla ja hymyilyttääkin rennon kepeillä kevennyksillään.
Alkuteema Parents of Two toistuu läpi elokuvan eri variaatioina, muuttuen milloin kasarirokilta kuulostavaksi Two Year Montageksi, milloin kauniiksi orkestraatioversioksi All Good Dogs. Finaalin kolme toisiinsa kiinteästi liittyvää teemaa, It All Runs Together, Heading Home ja Marley & me, muodostavat erinomaisesti tarkoitukseensa sopivan trion, jossa Shapiron taito muokata tunnetta musiikkia muuttamatta tulee parhaiten esille.

Yhteenveto
Hilpeä ja surullinen, hauska ja koskettava Marley and Me on tarina koirasta ja tämän perheestä. Jos sen viimeisen ulkoiluttamisen jälkeen katsomossa on yksikään silmäkulma kuivana, lipun lunastaneella ei voi olla pulssia, saatikka sielua.