Elokuva
Vuonna 2002 omiin ympyröihinsä kangistuneen vakoilutrillerigenren nurkkia tuuletti tyylikkäästi Doug Limanin tehokkaasti ohjaama, Robert Ludlumin romaanista adaptoitu Medusan verkko (The Bourne Identity). Limanin hyperaktiivisella vauhtirainalla oli toimintaelokuviin seisminen vaikutus. Se esitteli uuden ajan agentin, muistinsa menettäneen ja menneisyyttään etsivän Jason Bournen, joka ei lähimmän oppi-isänsä James Bondin jalanjälkiä suuremmin seurannut. Miltei tyystin huumorintajutonta Bournea eivät kiinnostaneet kauniit naiset, nopeat autot tai nokkelien one-linereiden viskominen, vaan mies oli jokaista soluaan myöten viritetty tappokone. Uuden ajan omnipotentti operoija, joka kulki paikasta A paikkaan B, välittämättä matkan varrelle viritetyistä ansoista tai tappajista. Rytinäraina osoittautui kansainväliseksi menestykseksi ja nosti sen pääosanesittäjän, Matt Damonin, kerrasta parempien toimintasankareiden ylvääseen joukkoon.

Tuhdisti tuottanut elokuva huusi jatkoa, olihan Ludlum itsekin kirjoittanut siitä trilogian, ja niin kankaat valloitti 2004 Medusan isku (The Bourne Supremacy). Sen ohjaajaksi kiinnitettiin hiukan yllättäen Paul Greengrass, mutta TV-maailmassa 1989 uransa aloittanut ja ainoastaan yhden pitkän elokuvan Bloody Sundayn (2002) tehnyt ohjaaja näytti leijonankyntensä. Isku oli vieläkin kineettisempi voimalaitos kuin Verkko, ja Greegrassin tavallaan dokumentaristinen ote hurjiin toimintajaksoihin teki kokemuksesta entistä realistisemman. Trilogian huipentavaa Medusan sinettiä onkin odotettu kuin uutta kuuta, eikä Greengrass joukkoineen petä tälläkään kertaa. Päinvastoin.

3 viimeistä vuotta, niin vihollisia kuin omiaankin pakoillut Jason Bourne (Matt Damon) haluaisi vain elää rauhassa ja pysyä menneisyydeltään piilossa. Lepoon ei kuitenkaan suoda mahdollisuutta, kun sinnikäs reportteri Simon Ross (Paddy Considine) nostaa lehtiartikkeleillaan koko maailman tietoisuuteen CIA:n salassa pidetyn valtapelin ja sen pelätyimmän operaation, Blackbriarin. Samalla kun agentuuri asettaa journalistin suurennuslasin alle, löytääkseen tämän tietolähteen, myös Bournen on pakko tulla ulos kolostaan, saadakseen lopulta selville oma menneisyytensä. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, ja varsinkin sen johtaja Noah Vosen (David Strathairn), ei kitsastele kuluissa vaan lähettää kokonaisen armeijan hampaisiin asti aseistettuja operatiiveja eliminoimaan vaarallisen lähelle salaisuuksien ydintä pääsevää kaksikkoa. Vaahtosuinen takaa-ajo kulkee Moskovan, Madridin ja Pariisin kautta Marokkoon, kulminoituen lopulta sinne mistä kaikki alkoi, New Yorkiin.

Viimeistään Medusan sinetillä brittisyntyinen Paul Greegrass osoittaa kuuluvansa tämän hetken terävimpien ohjaajien joukkoon. Teknisesti häikäisevän taitava ammattilainen, jonka hallinnassa villisti kieppuvat käsivarakamerat, tietokoneohjatut techno-cranet ja epileptisen eläväinen editointi ovat kaikki täydellisessä symbioosissa keskenään. Osansa onnistuneesta lopputuloksesta kantaa myös taidokas kuvaaja Oliver Wood, joka pitkillä otoilla operoiden tekee hämmästyttävämmätkin toimintajaksot todentuntuisiksi. Greengrass ei ainoastaan tuo tapahtumia häkellyttävän lähelle vaan istuttaa katsojan suoraan Bournen paikalle keskelle takaa-ajoa.

Jason Bourne on henkilöhahmona kiinnostavan ristiriitainen. Kiistatta syyllinen tekemiinsä julmuuksiin, mutta silti selkeästi kertomuksen protagonisti, jonka pahimmat viholliset ovat hänen omat liittolaisensa. Mies on vastuussa tekemistään hirmuteoista, mutta yhtä aikaa, agentuurin aivopesemänä tavallaan syyntakeeton. Samalla kun Bourne etsii vastauksia menneisyyteensä, hän hakee myös anteeksiantoa. Tony Gilroyn Robert Ludlumin romaaneista päivittämä trilogia on tuotu onnistuneesti tähän päivään, muuttaen se suurin uhka ammattiterroristi Carlosista uutiskynnyksen liki viikoittain ylittäväksi USA:n keskustiedustelupalvelu CIA:ksi. Fiksua fiktiota edustavat myös monet kiinnekohdat nykypäivän todellisiin tapahtumiin, joilla Bournen tarina sidotaan entistä ajankohtaisemmaksi.

Selkeästi kolmeen näytökseen jakautuva Medusan sinetti päättää jokaisen sekvenssinsä toinen toistaan suurempaan kliimaksiin. Nerokkain kikka turboahdetussa Sinetissä on Iskun viimeisen kohtauksen sijoittaminen vasta elokuvan kolmannen näytöksen alkuun, tavallista tuhdimpaa tyylitajua osoittava temppu, jolla aikaa manipuloidaan kekseliäästi. Kokonaisuuden kruunaa koko trilogiaan scoren tehneen John Powellin kiihkeätempoinen, vahvasti lyömäsoittimiin ja sydämenlyöntien mukana kiihtyvään rytmiin luottava tykitys leffan musiikkiraidalla sekä niin ikään jokaisessa osassa lopputekstien alla kuultava, Mobyn upea Extreme Ways.

Hieno luonnenäyttelijä Matt Damon, joka juuri julkistettiin elokuviensa tuottoon nähden Hollywoodin arvokkaimmaksi näyttelijäksi, on Bourne-trilogian myötä osoittanut hallitsevansa hienosti myös miehisemmän toimintagenren. Stoalaisen järkähtämätön Bourne on tervetullut lisä katunokkelien gangstojen ja kovanyrkkisten poliisien joukkoon. Joan Allen jatkaa vahvojen naisrooliensa sarjaa moraalinsa säilyttäneenä agentti Pamela Landyna, aivan kuten Julia Stiles, pienemmän vastuuluokan omaavana operaattori Nicky Parsonsina, jolla on tarinan käänteille katalyyttinen merkitys. Yleensä mukavien miesten nahoissa hyvää työtä tehnyt David Strathairn väläyttää niin ikään kykyjään umpikieron byrokraatin roolissaan. Vanhempaa koulukuntaa edustavat järkähtämättömät äijät Scott Glenn sekä mestari Albert Finney.

Robert Ludlumin kuoltua 2001, Jason Bournen tarinaa on Ludlumin perikunnan pyynnöstä jatkanut Eric Van Lustbader kahden kirjan verran (The Bourne Legacy, 2004 ja The Bourne Betrayal, 2007). Vaikka Matt Damon onkin jo ilmoittanut Medusan sinetin jäävän hänen viimeiseksi esiintymisekseen nimihenkilön roolissa, nähtäväksi jää, jatkuuko Jason Bournen tarina valkokankailla uusin kasvoin.

Yhteenveto
Medusan sinetti on kesän 2007 kirkkaasti vauhdikkain ja viilein trilleri. Takuutyötä kaikilta osin.