Elokuva
Iso-Britannia vuonna 1966. On brittipopin kulta-aika ja myös rock'n'roll soi kaikkialla, mutta BBC:n radioasemilla vain kaksi tuntia viikossa. Vanhoillinen hallitus kun kuuntelee teehuoneissaan mieluummin jazzia, onhan nuorten musiikki pelkkää mökää ja antaa huonoja vaikutteitakin. Yli puolet maan väestöstä kuitenkin kääntää
taajuuden piraattiasemalle, joka mereltä käsin ja talkoovoimin soittaa kansan mielimusaa ympäri vuorokauden. Pohjanmerellä seilaava merirosvoradio Radio Rock on kansakunnan vapauden airut, musiikin synagoga ja miljoonien fanien suosikki. 

Koulusta huumekokeilujen takia erotettu Carl (Tom Sturridge) lähetetään paatille etsimään suuntaa elämälleen. Asemaa nimittäin johtaa koltiaisen reilu kummisetä Quentin (Bill Nighy), joka yrittää jotenkin pitää aisoissa värikästä tiskijukkasakkiaan. Ykkös-DJ The Count (Philip Seymour Hoffman) on röyhkeä ja suulas jenkki, radiojumala, joka ei kumartele ketään. "Kreivin" kanssa kanavan pääkallonpaikasta taistelee cooliuden ruumiillistuma Gavin (Rhys Ifans). Purtilon kolmas suuri persoona on tohtori Dave (Nick Frost), älykäs ja viekas häntäheikki. Sekalaiseen ohjelmantekijäsakkiin kuuluvat myös tosirakkautta etsivä Simon (Chris O'Dowd), harvoin puhuva rokkari Midnight Mark (Tom Wisdom), aamuyöohjelmaa lähettävä erikoinen Bob (Ralph Brown), umpitollo Thick Kevin (Tom Brooke) ja huippuärsyttävä Angus "The Nut" Nutsford (Rhys Darby). Samaan aikaan hallituksen kieroin ministeri Dormandy (Kenneth Branagh) saa mieluisaksi tehtäväkseen lakkauttaa merirosvoasemat keinoja kaihtamatta, apunaan uusi käsikassara Twatt (Jack Davenport). Laivalla Carlista miestä koulimaan ryhtyneet musamesut eivät kuitenkaan aio lopettaa lähetyksiä tai luopua elämäntavastaan mistään hinnasta.

Sikäläinen kulttuuri-ikoni ja britcomin suurmies Richard Curtis muistetaan maan suosituimpien komediasarjojen (Ei yhdeksän uutiset, Musta kyy, Nolojen tilanteiden mies) ja menestysleffojen, sellaisten kuin Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994), Notting Hill (1999) ja Bridget Jones - elämäni sinkkuna (2001), ehtymättömänä ja
erehtymättömänä käsikirjoittajana. Viimeisimmän hittinsä, vastustamattoman romanttisen joulukomedian Rakkautta vain (2003), kynäniekka myös ohjasi, esikoisekseen. Mahdottoman mainio Merirosvoradio jatkaa samalla aaltopituudella yhdistämällä juuri sopivassa suhteessa draamaa, komediaa ja romantiikkaa ensemblenä erilaisista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Vahvasti todellisuuteen pohjaava tarina on fanin rakkauskirje 60-luvulle ja erityisesti ajan musiikille. Häpeämättömän nostalginen ja pehmitettykin toki, mutta äärettömän aito, sympaattinen ja koskettava. Ei ehkä naurupommi, mutta takuuhauska ja hahmogallerialtaan aivan fantastinen; näistä lutusista veijareista ei voi olla pitämättä. Kehenkään henkilöistään erityisesti fokusoitumatta tarinan langat sidotaan aavistuksen hätäisesti lopussa yhteen, mutta tyypeistä on silti tullut kiinnostavia ja samaistuttavia. 

Täysillä rokkaava ja vauhdilla svengaava populaarimusiikin muistelo on piikikästä anarkiaa ja terävää dialogia tulviva, intohimolla rakennettu ja tyylikkäästi ajankuvaa myöten tallennettu aikamatka rockin modernille juurille ja ytimeen. Suuremmassa mittakaavassa poliittinen kannanotto tänäkin päivänä kiisteltyjen vapaiden radioasemien
ja yleensäkin riippumattoman ilmaisun puolesta. Taidolla ja tilannetajulla valitut biisit rytmittävät tunteita ja tapahtumia juuri oikein ja oikeilla hetkillä. Elokuvan hengen mukaisella soundtrackilla soivatkin sulassa sovussa rockin kuninkaalliset, kuten The Who (My Generation, I Can See For Miles), Jimi Hendrix (The Wind Cries Mary), David Bowie (Let's Dance) ja The Kinks (Sunny Afternoon, All Day And All Of The Night), herkempien tunnelmoijien ikivirheät, Cat Stevens (Father And Son), Dusty Springfield (You Don't Have To Say You Love Me) ja The Supremes (The Happening), sekä kiihkeästi sykkivä motown, mm. Lorraine Ellison (Stay With Me (Baby)) ja Smokey Robinson (Ooo Baby Baby).

Vaikka Richard Curtis ei ole onnistunut haalimaan kokoon aivan niin hulppeaa brittielokuvan kuka kukin on -kokoonpanoa kuin edellisellä kerralla, selvästi koko sydämellään mukaan lähteneet ja osistaan täysillä nauttivat näyttelijät ovat kauttaaltaan loistavia ja juuri oikeissa rooleissa. Lähinnä vakavista töistään tunnettu mestari Philip Seymour Hoffman osoittaa olevansa myös suvereeni koomikko, ja aina yliveto Bill Nighy ja takuuhassu Rhys Ifans ovat hulvattomia jo parhaat päivänsä nähneinä rokkikukkoina. Simon Peggin aisaparina Shaun of the Deadissa (2004) ja Hot Fuzzissa (2007) hölmöillyt Nick Frost päästelee täysillä hedonistisena nallekarhuna. Shown lähes varastaa nykyisin harvemmin kameran takana ja vielä harvemmin sen edessä viihtyvä Kenneth Branagh vihattavan paskamaisena byrokraattina. Emma Thompson piipahtaa paatilla Carlin vapaamielisenä äitinä. 

Yhteenveto

Rytmi on veressä, soundi sykkeessä ja volyymit kaakossa, kun brittikomedian veteraani Richard Curtis tanssii tähtien kanssa.