Elokuva
Sara Hildénin (1905-1993) nimi on useimmille suomalaisille tuttu Särkänniemen huvipuiston vieressä sijaitsevasta taidemuseosta, mutta harva tietää, kuka Hildén oli tai mitä hän teki. Pia Andellin dokumentti Mesenaatti pyrkii tuomaan naisen tarinan laajemman yleisön tietoisuuteen. Tarkemmin käydään läpi Hildénin elämää 40-luvun lopulta lähtien, jolloin hän avioitui taidemaalari Erik Enrothin kanssa ja perusti oman muotiliikeketjunsa, josta saamillaan varoilla taitava liikenainen onnistui nopeassa aikataulussa hankkimaan Suomen oloissa harvinaisen kunnioitettavan kokoelman muun muassa Henry Moorea, Picassoa, Legériä ja Francis Baconia.

Andell jakaa dokumenttinsa kolmeen näytökseen sekä epilogiin, joissa paneudutaan muun muassa Hildénin myrskyisään avioliittoon Enrothin kanssa, Hildénin taidekeräilyyn sekä Enrothin kanssa myöhemmin käytyyn kiivaaseen oikeustaisteluun, jossa määriteltiin uusiksi Suomen tekijänoikeuslainsäädäntöä. Elokuvan kiinnostavinta antia on kartoitus Hildénin Suomen taide-elämälle jättämästä perinnöstä. Hän muun muassa tuki huomattavan innokkaasti nuoria taiteilijoita, joiden edellytykset taiteen tekemiselle olisivat muutoin olleet merkittävästi heikommat.

Dokumentti on ilahduttavan napakasti jäsennelty tietoisku Sara Hildénistä ja ennen kaikkea hänen rakkaudestaan taiteeseen. Andell kuljettaa kertomustaan määrätietoisesti ja nostaa pääteemoiksi Hildénin taidesuhteen, hänen tinkimättömän työmoraalinsa sekä periksiantamattomuutensa. Hildéniä ei silitetä myötäkarvaan, vaan naisen hankala luonne, säälimättömyys ja kova bisneksentekohalu tuodaan selvästi esiin. Erik Enrothille suhde kaikkia lankoja käsissään pitäneeseen Hildéniin oli sekä siunaus että kirous, joka toisaalta mahdollisti hänelle taiteen tekemisen, mutta erotti hänet lopulta omista teoksistaan.

Andell haastattelee laajaa joukkoa Hildénin ystäviä, työtovereita ja taideasiantuntijoita. Esimerkiksi taiteilijat Laila Pullinen, Kauko Lehtinen ja Eeva Litmanen kertovat kameralle runsaasti värikkäitä tarinoita ja anekdootteja, mutta laajempi ajan taide-elämän taustoitus ja analyysi jäävät dokumentista puuttumaan. Myös Hildénin oma ääni jää käytännössä yhden, joskin ansaitusti elokuvan punaiseksi langaksi nostetun kirjeen varaan. Ohjaajana Andell on joutunut käyttämään kekseliäisyyttään, sillä etenkin Hildénin persoonaa valottavaa arkistomateriaalia on ollut käytettävissä hyvin niukasti.

Yhteenveto
Pia Andellin informatiivinen dokumentti Sara Hildénistä tuo ansiokkaasti esiin mesenaatin rakkauden taiteeseen, mutta haastatteluja karttaneen Hildénin oma persoona jää yrityksestä huolimatta yhä varjoon.