Toisen maailmansodan jälkeen, 1950-luvun alussa, moniongelmainen ja pahasti alkoholisoitunut merisotilas Freddie Quell (Joaquin Phoenix) palaa kotiin Amerikkaan, mutta ei taistoista entistäkin traumatisoituneempana löydä elämälleen suuntaa, vaan ajautuu hankaluuksiin kaiken aikaa. Rauhan Freddien sielulle tuntuu kuitenkin tuovan Lancaster Dodd (Philip Seymour Hoffman), oman kvasiuskonnollisen liikkeen perustaja, jonka kulttimainen yhteisö imaisee päämäärättömän veteraanin syövereihinsä. Miesten välille kasvaa rakkautta ja vihaa tulviva suhde, jonka opettaja/oppilas-asettelu kärjistyy taisteluksi itseydestä, samalla kun Freddie alkaa kyseenalaistamaan karismaattisen Doddin diktatoorisesti johtaman lahkon opit ja elämänkatsomuksen.

Kriitikkojen suosikin, harvakseltaan elokuviaan tekevän ohjaaja/käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin (Boogie Nights (1997), Magnolia (1999), Punch Drunk Love (2002), There Will Be Blood (2007)), uusin, Mestari, on vahvatunnelmainen ja vaikuttava kronikka rikkinäisistä ihmisistä ehjääväksi voimaksi toivotun ja koetun uskonnon jäljillä. Tarinan taustalla kummittelee skientologian perustajan, Ron L. Hubbardin, elämä, vaikka elokuvan tekijät ovatkin kieltäneet kaikki yhtälyydet tänäkin päivänä vahvana elävään humpuukiin. Mestari ei kuitenkaan kerro charmikkaan Doddin johtaman liikkeen uskonnosta oikeastaan mitään, vaan nostaa fokukseen elokuvan samaistuttavimman hahmon, epätoivoisesti elämälleen suuntaa etsivän ja lopulta opetuslapsena itsensä pahimmaksi viholliseksi kasvavan Freddien. Samalla kun Doddin ja Freddien välistä suhdetta kuvataan suurella sydämellä, Mestari esittää harkittuja kysymyksiä minkä tahansa kultin tarkoitusperistä ja niitä seuraavien ihmisten syistä heittäytyä täysin tuntemattomien toimien ja toimijoiden varaan.

Teknisesti Mestari on upeaa katsottavaa. Mihai Malamare Jr.:n nostalgiaa tulviva kameratyöskentely on valaisuaan ja värimaailmaansa myöten eeppisen komeaa ja ensimmäinen elokuva 16 vuoteen, joka on kuvattu 65 millin filmille. Viimeksi fiktiossa vuonna 1996 Kenneth Branaghin Hamletissa käyttämä formaatti antaa lopputulokselle, analyyttiselle ja dialogipainotteiselle elokuvalla sen kaipaamaa lämpöä ja pehmeyttä. Radiohead -kitaristi Jonny Greenwoodin musiikki toimii tapahtumien taustalla niin ikään moitteettomasti.

Mestarin todellinen voima on sen keskittyneissä ja antaumuksellisissa roolitöissä, pääkaksikon Hoffmanin ja eritoten Phoenixin ladatessa henkilöihinsä hypnoottisen huiman annoksen realistista maanisuutta. Phoenixin Freddie on väkivaltaisen irrationaalisesti käyttäytyvä viinanpirun vasalli Hoffmannin Doddin näennäisen rauhallisuuden toimiessa tälle vakaana vastavoimana. Kaksikon välillä on sähköä ja säpinää tavallista voimalaitostakin enemmän.

Pyhän kolmiyhteyden elokuvaan täydentää erinomainen Amy Adams Doddin enemmänkin ymmärtävänä vaimona Peggyna. Kolmikko onkin aivan ansaistusti Oscar -ehdokkaina roolitöistään. Tärkeissä rooleissa nähdään myös Laura Dern Doddin oppeja tukevana Helen Sullivanina sekä Ambyr Childers ja Jesse Plemons Doddien aikuisina lapsina Elizabethina ja Valina.

Loistavat näyttelijät tulkitsevat kuin tulessa ajatuksekasta draamaa itsensä etsimisestä.