Elokuva

Monty Pythonien vaikutusta komediagenreen ei voi vähätellä. Tämän brittiläisryhmän ansioihin kuuluu legendaarinen tv-sarja Monty Pythonin lentävä sirkus, sekä kourallinen pienimuotoisia merkkipaaluja elokuvakomedian parissa. Ryhmän tärkeimpinä ja vaikutukseltaan huomattavimpana teoksina pidetään Monty Pythonin hullu maailma- ja Brianin elämä –elokuvia. Python-ryhmän vaikutus alkoi hiipua, kun siirryttiin 80-luvulle, ja ryhmän jäsenet alkoivat kukin tehdä omia projektejaan. Etenkin Terry Gilliam otti enemmän kosketusta omiin eksentrisiin, utopistisiin ja dystopisiin näkemyksiin. Kun Elämän tarkoitusta alettiin kuvaamaan, oli suurin Monty Python –innostus kaikonnut ja kylmän etäinen kosketus jäi varjostamaan tekoprosessia.

Elokuvassa itsessään ei ole varsinaista pääjuonta tai suurempaa näkemystä itse teokseen, vaan se on pikemminkin yhteensidottu sketsien summa, joka muodostaa epäloogisen ja pirstoutuneen tarinankerronnan – tosin tuttuun montypythonistiseen tapaansa. Lyhykäisyydessään voidaan kuvata, että Elämän tarkoitus saa alkunsa toimistokapinasta, jossa kyllästyneet työntekijät kaappaavat vallan kynänpyörittäjiltä ja ottavat haltuunsa toimiston. Byrokratian kahleet murrettuina rakennus muuttaa saneeraussuojat purjeiksi ja jättää perustuksensa paikoilleen lähtiessään etsimään parempaa ja isompaa toimistomaata.

Kuten sanottua, Elämän tarkoitus on rikkonainen kokonaisuus, joka nojaa enemmän tilannehuumoriin ja yhteensattumiin, joista ajan myötä muodostuu osiensa summa. On sinänsä hankalaa käsitellä elokuvaa yhtenäisenä teoksena, etenkin kun tarkoitus on ollut vain koota yhteen erilaisia tapahtumia, jotka jollain tapaa kuvaavat elämistä ja kuolemista. Seitsemään pääosaan jaettu elokuva onkin tapahtumiltaan vuoristoradanomainen teos, jossa katsojan nauruhermoja kutkutellaan, mutta samalla annetaan aihetta myös kritisointiin, kun tarina rönsyilee absurdisti ja kontrolloimattomasti ympäri elämän tarkoituksen perimmäisiä kysymyksiä.

Näyttelijäsuorituksiltaan Elämän tarkoitus on taattua Python-laatua. Jo edesmennyt Graham Chapman on usein varastanut valokeilan muilta tovereiltaan, mutta tällä kertaa hän onnistuu pysymään yhtenä ryhmän jäsenenä, eikä sen johtajana. Chapmanin taitoja ei käy kieltäminen, sillä mies osaa halutessaan olla varsin hervoton ja taitava koomikko. John Cleese on ryhmän ainoa, joka vielä nykyäänkin viihtyy kameran edessä tasaiseen tahtiin. Cleese vetää monitasoisen suorituksen varmalla ja hyväksi havaitulla kaavalla, jota hän on soveltanut pitkin uraansa.

Terry Gilliam on lunastanut kannuksensa kameran toisella puolella, mutta näyttää taitonsa myös sen edessä. Gilliam ei kuulu ryhmän kärkihahmoihin, hän onkin aina ollut enemmän taustavaikuttaja kuin valokeilassa paistatteleva koomikko. Eric Idle on aina ollut henkilökohtainen suosikkini Python-ryhmästä. Hänellä ollut tuore ote lähes jokaisessa roolissa, eikä Idle tälläkään kertaa petä odotuksia. Kaksikko Terry Jones ja Michael Palin ovat elokuvan heikoimmat lenkit, mutta selviävät silti kohtalaisin arvosanoin suorituksillaan.

Kun puhutaan Monty Python –elokuvista, niin olennainen osa niissä on paikoittain musikaalinomaisesti etenevä kerronta, jossa lauletaan erinäisistä ruumiinosista ja hullunkurisista tapahtumista, joilla ei ole mitään reaalipintaa. Nämä ovat aina olleet Pythoneiden elokuvien kantavia voimia, ja oli ilo huomata, että ne eivät tälläkään kertaa pettäneet odotuksia. Pirstonainen tarina saa mukavasti lisänostetta, kun siihen liitetään mukaan hauskasti sointuvia lausahduksia, jotka elävät vielä vuosia itse elokuvien jälkeen.

Elämän tarkoitus on kaksijakoinen elokuva, josta omalla tasollaan pitää, mikäli haluaa samaistua fantasiamaailmaan, mutta toisaalta se on myös epäsuhta koostumus, jossa synergiaa ei tapahdu Nautittava sketsikokoelma, jonka haluaa katsoa aika ajoin, mutta teos ei kuitenkaan tuo sitä lopullista sykähdyttävää sivallusta.

Kuva

Elämän tarkoituksen aikaisempi versio oli ei-anamorfinen ja lähes suoraan LaserDiscilta otettu masteri, jonka laadusta ei pahemmin hyvää sanaa pystynyt sanomaan. Uuden Special Editionin myötä elokuva on saanut hieman paremman siirron ja tällä kertaa 1.85:1-kuvasuhde esitetään anamorfisena. Vaikka edistystä aiempaan versioon on tullut jonkin verran, niin löytyy julkaisusta silti paljonkin moittimisen varaa. Ongelmat tosin juontavat huonolaatuisesta lähdemateriaalista, joten täysin ei voi syytä laittaa masterointipajan niskoille.

Kuvasta puuttuu paljon yksityiskohtia, etenkin siirryttäessä tummiin pintoihin alkavat rajat hälventyä. Kuva pysyy valtaosin kirkkaana ja selkeänä, mutta osittaista kohinaa esiintyy ajoittain. Värien tasapaino ja kylläisyys on selkeästi parantunut. Lisäksi elokuvasta löytyy enemmän syvyyttä ja todellisuutta. Artefaktit ovat onneksi kadonneet, sillä aikaisempi versio sisälsi niitä runsain mitoin.

Kokonaisuudessaan siirto on huomattava parannus aiempaan ja varsin erinomainen, kun suhteutetaan lähdemateriaalin laatuun. Mutta kylmä fakta kuitenkin on, että nykypäivien standardien mukaan se on pahasti ajastaan jäljessä ja jättää paljon toivomisen varaa.

Ääni

Ääniraitoina julkaisussa on valittavissa joko Dolby Digital 5.1 tai DTS (5.1). Alkuperäinen 2.0-ääniraita on saanut väistyä teknologian tieltä. Uudistetun ääniraidan myötä katsoja ei kuitenkaan pääse eroon lievästä synkronisointiongelmasta, joka ei niinkään johdu masteroinnista, vaan jälleen lähdemateriaalista.

Uudistettu monikanavasiirto ei sinällään tuo mitään uutta itse elokuvaan, sillä painotus on erittäin paljon etukentässä ja keskikanavassa – niin paljon, että välillä voisi luulla kuuntelevansa jopa monoelokuvaa. DTS- ja DD-raidat eivät kumpainenkaan tarjoa etulyöntiasemaa toisiinsa nähden, mutta tämä on jälleen kiinni enemmän lähdemateriaalissa kuin miksaajan sorminäppäryydessä.

Surround-kanavat saavat osakseen vähän huomiota, eivätkä pääse kunnolla esille missään kohtauksessa. LFE-kanavaa ei käytetä tarpeeksi hyvin, eikä kuuntelija saa selkärankaan matalien äänien rauhoittavaa tuntumaa. DTS-raidan eduksi on laskettava tosin se, etteivät äänitasojen vaihtelut ole yhtä dramaattisia kuin DD-raidalla, mutta suhteuttaen tämän elokuvan monotoniseen äänimaailmaan, ei eroon juuri kiinnitä huomiota.

Lisämateriaali

1. levy:

Eric Idle pitää lyhyen prologin, jossa hän paljastaa elokuvan todellisen tekotarkoituksen. Idle esittää puheensa runon muodossa. Sinällään tämä oli pikkuhauska pätkä, joka toteutettiin Pythoneille tyypillisellä tyylillä.

Kommenttiraidalla kuullaan ohjaajien mielipiteitä elokuvasta. Jones ja Gilliam ovat saaneet aikaan kohtalaisen yksioikoisen ja tylsän kommenttiraidan. Odotin hauskaa ja kujeilevaa raitaa perinteiseen MP-tyyliin, mutta sain vain kuivakalta kuulostavan kokonaisuuden, joka ei innostanut kuuntelijaa juuri ollenkaan. Triviatietoa jaetaan erittäin niukasti ja raitaa kuunnellessa huomaa, että kommentoijat eivät olleet sydämellään mukana.

Vaihtoehtoinen ääniraita: elokuvamusiikkia yksinäisille on tarpeeton levyntäyttäjä, jolle ei keksi mitään järkevää perustettu sen olemassaololle. Toisaalta, tämähän on Monty Python –elokuva, joten rationaalisuus voidaan laittaa ullakon yläkertaan lepäämään kaappiin luurankojen kanssa.

2. levy:

Elokuvan teosta kertova Making of on pituudeltaan hieman vajaa tunnin mittainen ja esitetään 1.85:1-suhteisena. Tämä oli varsin kiinnostava lisä, joka toi sopivasti kiinnostavia näkökulmia elokuvan tekoon ja kattaa juuri sopivasti Elämän tarkoituksen etsimisen tuotantovaiheiden.

Valistusneuvoja – valmistaudu elävään elämään on lyhyt John Cleesen yritys luoda sitä vanhaa python-taikaa. Paikoitellen hauska sketsi kaatuu kuitenkin Cleesen liikayritykseen herättää vanha python-henki eloon.

Lyhyt, mutta sitäkin hauskempi Un Film De John Cleese –traileri kutkuttaa katsojan nauruhermoja taidokkaasti.

Mestariteoksen muokkaus on lyhyt, vajaa kymmenminuuttinen hauskutuskokoelma, jossa vanhentunut Python-ryhmä onnistuu vielä löytämään sitä vanhan ajan taikaa.

Laulu ja tanssi –osuus on reilu kymmenminuuttinen tanssikohtausten kokonaisuus, jossa perehdytään Elämän tarkoituksen kahteen musiikkikohtaukseen. Kiinnostava featurette, joka painottaa koreografi Arlene Phillipsin merkitystä elokuvan tanssinumeroiden suunnittelussa.

Monty Pyhton –laulujen ystäviä on siunattu python-lurituksella Laulamattomat laulut –osiossa. Extra pitää sisällään kolme kappaletta: Every Sperm Is Sacred, It's The Meaning Of Life, Christmas In Heaven.

Elämän tarkoituksen myyminen koostuu erinäisistä trailereista ja tv-spoteista, sekä hieman harvemmin tavatun telepatia-osion, jossa Monty Pythonit välittävät elokuvan sanomaa ajatuksen voiman avulla.

Toisen levyn kaksi järjettömintä extraa löytyvät Fish-osiosta, jossa majailevat Virtuaalinen jälleennäkeminen ja Mitä kalat ajattelevat. Ensimmäinen on kolmen minuutin pituinen tyhjänpäiväinen featurette, jossa ryhmän jäsenet seisoskelevat ja kaivavat korviaan/neniään. Sanalla sanoen järjetön extra. Jälkimmäinen on viisitoista minuuttinen kuvaus akvaariosta, jossa kalat uiskentelevat. Enempää tästä osiosta ei irti voi saada.

Poistetut kohtaukset pitävät sisällään vajaan kahdenkymmenen minuutin edestä erinäisiä kohtauksia, joista osa hauskoja, osa ei.

Yhteenveto

Elämän tarkoitus on Monty Python -aikakauden viimeisiä yrityksiä tavoitella 70-luvun hauskaa ja innovatiivisen pythonistista ajatusmaailmaa. Siitä kuitenkin puuttuu suurempi tarkoitus, voisi jopa sanoa, että siitä puuttuu se elämän tarkoitus. Elokuva on vain hauraalla langalla kudottu kokonaisuus, jonka osat koostuvat erikokoisista ja –värisistä paloista, joista jotkin naurattavat – toiset taas eivät. Elämän tarkoitus sisältää kuitenkin häivähdyksen sitä totuttua Python-huumoria, joka kutkuttelee katsojan nauruhermoja toden teolla.