Elokuva
Voiko tätä muuksi kuin kulttuuriteoksi nimittää? Muumi ja vaarallinen juhannus tuo teattereihin klassisen, vuosina 1978–1982 puolalais-itävaltalaisena yhteistyönä toteutetun Muumien maailma -animaatiosarjan, joka valkokankaita varten on nyt leikattu puolitoistatuntiseksi, kokopitkäksi elokuvaksi. Tove Jansson oli itse vahvasti mukana animaatiohankkeessa, johon tuottaja Tom Carpelan on lähes kolmekymmentä vuotta ja monta harmaata hiusta myöhemmin saanut hankittua elokuvaoikeudet. Alkuperäistä piirrossarjaa on esitetty Suomen televisiossa 1980-luvun alussa ja maksukanavalla uudelleen viime syksynä.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Vaarallinen juhannus -romaaniin, yhteen Tove Janssonin rakastetuimmista Muumi-tarinoista. Siinä Muumilaakso joutuu yllättäen tulvan alle läheisen tulivuoren päästettyä höyryjä ulos, ja muumiperhe pelastautuu kelluvaan teatteriin, joka juuri sattuu lipumaan heidän kotinsa ohi. Teatterissa he tutustuvat Emmaan (Leena Rapola), joka opettaa heille yhtä ja toista taiteista, ja intoutuupa perhe itsekin Muumipapan (Tapani Perttu) johdolla valmistamaan näytelmän, jota tullaan katsomaan kauempaakin. Sitä ennen seikkaillaan kuitenkin urakalla: Nuuskamuikkunen (Taneli Mäkelä) mm. kohtaa arkkivihollisensa Puistovahdin (Jarmo Koski) ja Muumipeikko (Jasper Pääkkönen) pääsee kokeilemaan omia siipiään jouduttuaan tulvan vuoksi perheestään erilleen.

On vaikea sanoa, miltä huovutetut retromuumit näyttävät turboahdettuihin pikselipommeihin tottuneista nykytenavista, mutta ainakin meille 1970- ja 1980-lukujen taitteessa lastenohjelmia tapittaneille suomalais-ruotsalaisena yhteisproduktiona valmistuneesta nostalgiatuotteesta tulee oikein lämmin ja kotoisa olo. Puolalaisen SEMAFOR-studion animointi oli aikansa huippua, ja seka-animaatiotekniikalla toteutettu kertomus näyttää edelleen hämmentävän hyvältä. Kahdelle lasilevylle animoidut taustat ja niiden välissä liikkuvat huopanuket hahmottuvat lähes kolmiulotteisina, sillä kuvissa on syvyyttä ja sitä myöten vinkeitä perspektiivejä. Restauroitujen kopioiden värit ovat kirkkaat, ja kaiken kaikkiaan visuaalisestikin mielikuvituksellinen kokonaisuus on kaukana siitä pastellinsävyisestä söpöilystä, jota 1990-luvun alussa valmistunut japanilaissarja Muumilaakson tarinoita edusti.

Itäeurooppalaisen animaatioperinteen ja Tove Janssonin kulttuurirajat ylittävien satumaailmojen kohtaaminen toimii hienosti. Janssonin monitasoiset kertomukset viehättävät niin aikuisia kuin lapsiakin. Elokuva kertaa romaanin tapahtumat lähes orjallisesti ja hyödyntää, niin kuin oikein onkin, Tove-tädin verratonta kieltä. Alkuperäisessä sarjassa dialogia ei ollut lainkaan, mutta elokuvaan sellainen on kirjoitettu. Ratkaisu toimii mukavasti, vaikka ääninäyttelijöistä toiset onnistuvatkin toisia paremmin. Etenkin Tapani Pertun Muumipappa/kertoja, Outi Alasen Pikku Myy ja Taneli Mäkelän Nuuskamuikkunen erottuvat joukosta edukseen.

Muumit ovat muumeja, eikä muumeista voi sanoa mitään ikävää. Ei, vaikka jossain takaraivossa nakuttaakin epäilys siitä, että pitkästä animaatiosarjasta pätkitty elokuva ei leikkaukseltaan ole onnistunein, tai että ohjaaja Maria Lindberg olisi voinut kuljettaa muumeja, hemuleita ja hattivatteja seikkailusta toiseen hieman jouhevamminkin. Tämä on kuitenkin toissijaista niin kauan kuin läsnä on Janssonin muumitarinoiden humaani henki, kiltti ja kotikutoinen anarkismi, joka on nautinnollista seurattavaa muodossa kuin muodossa.

Yhteenveto
Muumit palaavat estradille sympaattisessa koko perheen elokuvassa, joka sopii mainiosti myös aivan perheen pienimmille.