Elokuva
14-vuotias Susie Salmon (Saoirse Ronan) on juuri saanut sovittua treffit koulunsa uuden sydäntenmurskaajan Samuelin (Andrew James Allen) kanssa, ja on palaamassa opinahjostaan kotiin, kun hänet murhataan. Susien perhe, isä Jack (Mark Wahlberg) ja äiti Abigail (Rachel Weisz) sekä sisko Lindsey (Rose McIver) että pikkuveli Buckley (Christian Thomas Ashdale), ovat tapahtuneesta järkyttyneitä ja surun murtamia. Sinnikäs poliisi Len Fenerman (Michael Imperioli) ei vuosien saatossa kuitenkaan löydä tappajaa ja perheen pohjaton suru Susiesta on karkottamassa ennen niin vahvat Salmonit eron partaalle.

Murhaaja, Salmoneiden naapurissa asuva George Harvey (Stanley Tucci), seuraa tarkasti vierestä jutun tutkimuksia, kunnes alkaa tuntea uudelleen tappamisen vietin kutsun ja ottaa tähtäimeensä uuden uhrin. Taivaan ja maan rajalla sijaitsevaan Välimaastoon jäänyt Susie tarkkailee tapahtumia yrittäen henkimaailmasta käsin lohduttaa omiaan ja saamaan sarjamurhaajan ansaan ennen tämän seuraavia veritekoja.

Taru sormusten herrasta -trilogialla kansakunnan kaanoniin ikiajoiksi kiinnitetty ohjaaja Peter Jackson on oiva kertoja mielikuvituksellisia maailmoja ja tapahtumia kuvittavaan fantasiatrilleriin Oma taivas. Sääli vain, ettei kyvykäs ohjaaja ole osannut päättää, kumpi aspekti tarinassa on tärkeämpi, kertominen vai näyttäminen. Jackson sekä hänen tuottaja/käsikirjoittaja kumppaninsa Fran Walsh ja Philippa Boyens innostuvat vetävän ja ajatellusti erilaisen juonikuvion kustannuksella esittelemään häkellyttävän moninaista Välimaastoa, paikkaa missä mitkään fysiikan lait eivät päde.

Kun tekijätiimi maalaa toinen toistaan hienompaa ja suurempaa efektiä, kaiken pohjalla kulkeva jahtijuoni ja mietitysti muokatut teemat jäävät lapsipuolen asemaan. Oma taivas onkin visuaalisesti hulppea kokemus ja teknisesti komea saavutus, joka hyödyntää jokaista uutta ja vanhaa efektitemppua, mutta Alice Seboldin alkuperäisromaanin hyytävyyteen se ei yllä kuin muutamassa ohikiitävässä kohtauksessa, joista jokaisesta vastaa roolissaan erinomainen Stanley Tucci. Käsikirjoitus ottaa lopullisen pesäeron alkuperäiseen uudelleen sovitetussa finaalissa, jota joku voisi pitää yleisön kosiskeluna, mutta elokuvallisesti ratkaisu on varsin oikea.

16-vuotias Saoirse Ronan on siinä määrin tarpeeksi persoonallisen näköinen ja taitava näyttelijätär, että neidon tulevaisuuden elokuvissa tai teatterin lavalla uskoo helpolla olevan ruusuinen. Joe Wrightin upeassa sotadraamassa Sovitus (Atonement, 2007) ensimmäisen kerran suuren yleisön tietoisuuteen ponnahtanut Ronan on sopivasti lapsekas, mutta samalla myös täynnä teiniyden uhmaa olevan Susien tulkkina erinomainen, jonka pehmeä kertojaääni vastaakin suurelta osin elokuvan taianomaisesta tunnelmasta. Leffan ehdottomana dynamona on Stanley Tuccin Oscar-ehdokkuudellakin huomioitu roolityö paholaismaisena saalistajana, jonka Jussi Jokamiesmäisen ulkomuodon sisään kätkeytyy pedoista pahin.

Mark Wahlberg ja Rachel Weisz kärsivät sympaattisesti, mutta eivät saa riittävästi tilaa, jotta hahmoihin kykenisi samaistumaan tarkoitetulla tavalla. Samalla tavalla Sopranos-sarjasta tutun Michael Imperiolin asialleen omistautuva poliisi jätetään silkaksi sivuhahmoksi, vaikka miehen edesottamuksilla olisikin enemmän tekemistä jutun juonen kannalta. Susan Sarandonin pullon hengelle alituiseen jutteleva isoäiti tuntuu kuuluvan koomisessa räiskähteleväisyydessään tyystin eri elokuvaan.

Kosketinsoitintaiteilija Brian Enon score on tekijälleen tyypillisesti soljuvaa musiikkia. Atmosfääristä maalailua ja tunnelmia taustoittavaa äänimattoa, jonka vaikutus itse elokuvaan jää yllättävän pieneksi. Eno muotoilee pieniä teeman palasia eri kohtauksiin, mutta ei saa sen sanottavammin syntymään kokonaisuutta, jonka seuraan vois palata itse isäntä-elokuvan nähtyään. Muista yhteyksistä tuttuja musiikkiesityksiä The Lovely Bones soundtrackilla edustavat mm. Cocteau Twins (Alice), This Mortal Coil (Song to the Siren), Dave Edmunds (I Hear You Knockin) ja The Hollies (Long Cool Woman (In A Black Dress)).

Yhteenveto
Musertavan murhenäytelmän, tiiviin trillerin ja kaikissa spektrin väreissä räiskyvän fantasian yhdisteleminen ei nivoudu sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan jää epäkeskoksi tekniikan esittelyksi. Muutamat upeat roolityöt nostavat kuitenkin sen keskinkertaisuuksien suosta ylemmäksi, hyvien elokuvien joukkoon.