Elokuva
Kate (Vera Farmiga) ja John (Peter Sarsgaard) Colemanin onnellinen perheidylli järkkyi syntymättömän lapsen traagisena menetyksenä. Musiikinopettajan työstä kotiäidiksi jäänyt ja tapahtuneen takia terapiassa käyvä Kate näkee keskenmenosta painajaisia, ja John yrittää auttaa ja tukea vaimoaan parhaansa mukaan. Lapset, vilkas poika Daniel (Jimmy Bennett) ja kuuro tytär Max (Aryana Engineer), ymmärtävät pikkusiskon olevan nyt enkeli, mutta varsinkin yksinäinen Max kaipaisi kaveria. Yhteistuumin vanhemmat päättävät adoptoida tyttären orpokodista, missä tykästyvät välittömästi tummasaparoiseen ja avoimeen nuoreen neitiin. Venäjällä syntynyt, mutta täydellistä englantia puhuva 9-vuotias Esther (Isabelle Fuhrman) on ikäistään kypsempi ja taiteellisesti lahjakas pikkuprinsessa, joka pukeutuu tyllimekkoon ja lukee raamattua, mutta Kate ja John pitävät erilaisuutta ainoastaan hyvänä asiana. Aluksi Esther sopeutuukin uuteen kotiin hienosti, mutta pian hänen ympärillään alkaa sattua outoja onnettomuuksia ja kuolemantapauksia. Tilanne pahenee ja kääntää perheen lopulta toisiaan vastaan. Sikiääkö Esther itse Saatanasta? 

Lapsi helvetistä ei ole se aivan tuorein tai vähiten kulutettu ideantynkä, mutta ensikertalaisen Alex Macen tarinasta niin ikään tuntemattoman Hollywoodin sekatyöläisen David Johnsonin rustaama käsikirjoitus onnistuu kääntämään kliseet edukseen ja virittämään enemmän perinteistä trilleriä kuin puhdasta kauhuelokuvaa muistuttavasta painajaisesta hiukan kekseliäämmän shokkiterapian. Vaikka Ennustus (1976) ja sen vuoden 2006 onnistunut modernisointi toki kummittelevatkin taustalla, aikuismainen ja itseensä riittävällä vakavuudella suhtautuva Ottolapsi on genren selkeästi parempaa päätä. Vähän turhankin huolella jutun juurta rakentava alkupuolisko käsittelee perhedynamiikkaa kohtuullisen uskottavasti pedaten uhkakuvia psykologisilla painotuksilla, kun taas jälkimmäisellä tunnilla päästetään kiirastuli valloilleen. Jutun valttikortti on odottamaton ja hurja yllätyskäänne, joka perustelee aikaisemmin nähdyn, vaikkakaan ei aivan aukottomalla logiikalla. 

Sekopäisen gorefiestan House of Wax (2005) tekijä, espanjalainen mainos- ja musiikkivideo-ohjaaja Jaume Collet-Serra kerää tehopisteet riipivällä ilmapiirillä ja tylyjen mutilointien armottomuudella tiputellen pahaenteisiä varoitusmerkkejä ja vääriä hälytyksiä, joissa ei hyödynnetä kaikkein arvattavimpia säikyttelyefektejä. Vasta finaalissa sorrutaan joihinkin genren kuluneimpiin konventioihin, mutta visuaalisesti jäntevä ja taitavasti rakennettu lopputulos on juuri sopivan kipeä ja kieroutunut menemättä kuitenkaan yli äyräiden. 

Mahtavassa The Departedissa (2006) lyömättömälle äijäcastille machoilun ainoana naisena kampoihin pistänyt ja jo sujuvassa pelottelussa Devil's Child (2007) demonista vekaraa paimentanut Vera Farmiga on perhettään suojelevana naarasleijonana elokuvan keskipiste, sielu ja sydän, aito ja uskottava. Myös lyhyessä ajassa monta vahvaa sivuroolia (Boys Don't Cry, Väritetty totuus, Merijalkaväen mies) tehnyt Peter Sarsgaard
hoitaa reviirinsä taitavasti, eikä jää tällä kertaa aikaisemman roolihistoriansa vangiksi, kuten Flightplanissa (2005). Lupaavan löydön Isabelle Fuhrmanin julmassa Estherissä on Carrieta (1976), Hohdon (1980) aavekaksosia ja Ennustuksen Damienia, mutta myös uudenlaista uhkaa ja häiriintynyttä pahuutta. Pienissä, mutta sitäkin tärkeämmissä rooleissa käyvät kääntymässä Shield - lain varjolla -sarjasta tuttu tv- ja sivuosaveteraani CCH Pounder orpokodin lempeänä nunnana sekä monista roistonrooleista tuttu Karel Roden eestiläisenä lääkärinä.

Yhteenveto
Tyylikästä substanssia, karmivia käänteitä ja sairasmielistä sekasortoa kylvävä Stigma Diaboli esittelee niin ilkeän pikku beelzebubin, että Rosemary olisi omastaan onnellinen.