Elokuva
Pahasuisen ja äkkipikaisen yksinhuoltajaäiti Essin (Armi Toivanen) elo ei ole ruusilla tanssimista. Teini-ikäinen tytär Takku (Mimosa Willamo) on herkästi kättä pitempään turvautuva luonnonvoima, jonka tempaukset vetävät Essin koulun ja sosiaalipalveluiden silmätikuksi. Takun rento opettaja Lasse (Eero Ritala) tosin katsoisi mielellään läpi sormien tytön toilailuja, jos vain äiti pudottaisi panssarinsa ja päästäisi miehen likemmäs, mutta Essille maailma on opettanut, että hanskat heitetään jäähän jo ennenkuin tappelu on edes alkanut. Kun kuvioon kompuroi vielä Essin mahdollinen isäukko Sakke (Kai Lehtinen) Takun tukihenkilöksi, alkaa ralli, jonka jälkeen kukaan ei ole enää entisellään.

Arjen karuja kulkuja mustan huumorin kautta suodatteleva Päin seinää on mainiolla lyhärillään Korsoteoria (2012) lupauksia antaneen Antti Heikki Pesosen esikoispitkä, ja pirun hyvä sellainen. Ajan hermolla Vantaan betoniviidakoissa realisitisen tuntuisesti kulkeva Päin seinää käsittelee rankkoja ja arkojankin aiheita päähenkilöiden motiiveja ja tekoja ymmärtäen, josta suurin kiitos mainiosti yhteen hiilen puhaltavalle komeljanttariryhmälle, jolle Pesonen ymmärtää ja osaa antaa tarpeeksi tilaa niin, että monet kohtauksista tuntuvat irtonaisuudessaan aidoilta ja inspiroituneilta.

Kaikesta epätoivosta ja lohduttomuudesta huolimatta kurjuuden maksimoimisessa on olevinaan jotain ylevää ja kiirastulessa kirkastamisen voima. Vakavuuden kustannuksella aavistuksen liiankin humoristiseksi heittäytyvä angstiallegoria luottaa napakoihin yksrivisiin, nokkeliin verbaalipommituksiin, joita jokainen henkilöistä heittelee toisilleen loputtomana kavalkadina. Monet läpistä osuvat maaliinsa, mutta toisto alkaa kolmannessa näytöksessä jo syödä niiden tehoja. Samoin alleviivaava ja osoitteleva symboliikka ja jatkuvat hidastuskuvat tuntuvat turhilta tehokeinoilta muuten vahvassa tarinankerronnassa.

Rentoa realismia ja kokonaisiksi kirjoitettuja henkilöhahmoja tulkitsevat hyvät näyttelijät. Sukupolvensa johtotähdeksi vauhdilla nousevassa Armi Toivasessa on paitsi särmää ja tulisuutta, myös sydäntä kasvattamaan kovia kokemusten koettelemasta Essistä henkilön, jota ymmärtää ja josta välittää oikeasti. Komedioissa viihtyneen Eero Ritalan Lasse, vaikka onkin lunkisti oppilaille läpättävä ja pilveä poltteleva karrikatyyri oikeasta opettajasta, tuo omalla olemuksellaan elokuvaan yhteiskunnallisen painotuksen, eikä mikään elokuva, jossa Kai Lehtisen renttukarisma on hyvässä hyötykäytössä, voi ollakaan täysin huono. Plussalle nousee myös Mimosa Willamon Takku, joka kasvaa hienosti yli teinihirviökliseiden olematta sekuntiakaan koominen kirkuja.

Yhteenveto
Päin seinää ei ole mestariteos, mutta sen lohduttomissa aforismeissa ja karheasti hellyttävissä henkilöissä on niin paljon aitoa voimaa ja sanomaa, että tekijöiden seuraavaa elokuvaa odottaa jo innolla.